sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Kenen pelastustalkoisiin osallistut?

ASIAA TRAUMOISTA JA TOIPUMISEN MAHDOLLISUUDESTA

Edvard Munch: Huuto

Kirjoitan ylipäänsä vain asioista, jotka olen itse kokenut tavalla tai toisella.

Kirjoitan neljättä kirjaani. Se on saamassa muotoaan ja löytämässä sävyään. Olen aika fiiliksissä! Ystävä sanoi, että teksti on ahdistavaa ja samalla välillä kuin komediaa. Tuotan tekstiä elämäni mittaisesta mankelista, jonka läpi olen selvinnyt kiitettävästi. Ystävä kiteytti palautteensa näin:
Mua huimaa sun tekstin väkevyys.
En ole edes hakenut kirjalleni vielä kustantajaa. En tiedä, miksi. Pian on aika kääntyä kustantamoiden puoleen. Törmäsin erääseen kustantajaan ja sanoin, että anteeksi kielenkäyttöni, mutta etsin s****nan rohkeaa kustantajaa. Hän nauroi.

Olen alkanut ymmärtää paremmin traumoja. Ostin tuoreen kirjan Trauma ja rakkaus, jonka on kirjoittanut jungilainen terapeutti Harri Virtanen. Näen nyt kirkkaammin, että ihminen ei parane traumoistaan, ellei hän halua muutosta ja ole valmis tekemään muutoksen eteen paljon töitä pitkällä aikavälillä. On heitä, jotka haluavat elää uhreina, marttyyreinä, huonovointisina, huomiovarkaina ja muita syyttäen. Minä en kuulu heihin.

Luen mieltä virkistääkseni parhaillaan lääkäri Christiane Northrupin kirjaa energiavampyyreistä, jotka imevät valoa toisista, valehtelevat ja lupaavat tyhjiä, palaavat takaisin vanhoihin tapoihinsa ja etsivät aikansa riehuttuaan seuraavan, josta saisivat valoa omaan pimeyteensä. Hampaatkin käyvät välillä kaulassa. Olen tällaisia vampyyrejä nähnyt läheltä jo lapsena ja nyt aikuisena.

Olen kirjoittaessani myös tajunnut, että hyvänen aika, mitä kummallisimmat taipumukset ja tuskat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Pelot, reagointitavat, naisten lyttyyn menevät hartiat, kuolinvuoteella pahuuttaan katuvat miehet.

Emme ole  vastuussa toisten tontista, vaikka voimme toisia auttaa, ennen kuin kuolema heidät korjaa. Jokaisen täytyy viime kädessä pelastaa itse itsensä – voisin tätä hokea kauan. Kukaan ei voi pelastaa toista. Olemme vastuussa aina vain siitä, mitä itse teemme, miten käyttäydymme ja miten kohtelemme toisia. Jokainen hoitaa omat traumansa parhaalla näkemällään tavalla tai on hoitamatta. Eräs tuttu heitti hyvän:

Ketään ei voi pelastaa, voi vain osallistua pelastustalkoisiin.

Vaikka maailma on täynnä traumatisoituneita ihmisiä (meitä) laajalla skaalalla, voimme aina valita toipumisen, jos haluamme. Jokainen hetki on valtavan iso mahdollisuus löytää aihetta kiitollisuuteen, iloon, rauhaan ja toivoon. Mutta traumoista ei toivuta toiveajattelulla, vaan pitkällä matkalla sisimpään. Se vaatii rehellisyyttä, mikä taas vaatii rohkeutta lähteä matkalle.

Maailma on täynnä muitakin kuin vampyyrejä tai  marttyyrejä. Aina löytyy hyviä tyyppejä, jotka ovat luotettavia, rehellisiä ja haluavat sinulle hyvää. Sellaisten ihmisten pelastustalkoissa on ilo olla mukana, isolla rakkaudella. Ja ole sinä sellainen luotettava, rehellinen ja hyväntahtoinen itsellesi. Siitä se lähtee ja hyvää jälkeä tulee, kun on sinnikäs.

Tätä kirjoittaessani aurinko siirtyi kohti laskuaan ja silmiäni. Miten osuvaa, että valo tunkeutuu syvälle silmiini juuri nyt, kun naputtelen nämä viimeiset kirjaimet. Valo voittaa, ihmiset.



tiistai 8. tammikuuta 2019

Pinnan kiillotus ei riitä loputtomiin

ASIAA ULKOISESTA JA SISÄISESTÄ TYÖSKENTELYSTÄ




Olen nähnyt läheltä, miten hautajaisiin osallistuminen voi havahduttaa ihmisen miettimään elämänsä suuria kysymyksiä. Kuka olen? Mitä elämältäni haluan? Mitä voisin vielä saada? Millaisia ovat lähimmät ihmissuhteeni?

Havahtuminen sammuu, jos ihminen ei tartu sisäiseen kutsuun vaan alkaa turruttaa itseään vaikkapa kiireellä ja stressaavilla ajatuksilla.

Elämä yrittää monesti ja usein jatkuvalla syötöllä havahduttaa meitä perimmäisten kysymysten äärelle, mutta ihminen ei havahdu, ellei ole oikeasti valmis havahtumaan. Jotakuta elämä lyö sairastumisella, toista onnettomuudella, kolmatta ihmissuhdevaikeuksilla. Muikkarit tulevat isommiksi, jos ihminen ei havahdu. Kuka havahtuu, milloin ja mistä, on osa isoa mysteeriä. Jokaisella kun on polkunsa ja kehitysaikataulunsa.

Ulkoiset tietoiset muutokset voivat viedä elämäämme oikeaan suuntaan. Sellaiseen suuntaan, jossa on enemmän helppoutta ja voimaa. Jollekulle ulkoiset muutokset voivat olla juuri niitä, joihin hän tässä kohdassa pystyy ja isosti niin. Liikakilojen pudottaminen, ravintoremontti tai työpaikan vaihtaminen voivat olla isoja ponnistuksia, ja arvostan suuresti sitä, miten ihmiset yrittävät viedä elämäänsä ja itseään parempaan suuntaan.

Sitten on se iso Mutta.

Pinnan kiillotus ei riitä loputtomiin. Sisäinen työskentely johtaa paljon pidemmälle kuin vain ulkoisen laittaminen uuteen uskoon. Sisäinen työskentely voi olla vaikkapa oman sisäisen äänen tiedostamista ja negatiivisten ajatusten purkamista, rakkausmatkaa itseen, kiitollisuuden kasvattamista ja katkeruuden purkamista.

Nuo taidot eivät hetkessä löydy, mutta matkalle pääsee jokainen, joka haluaa kehittyä henkisesti. Vain sisäinen työskentely vapauttaa meitä peloista, katkeruudesta, (itse)vihasta ja (itse)syytöksistä.

Isoja, elämän mittaisia asioita. Eikä meistä valmiita tule. Mutta jos edes tekisimme parhaamme? Yksikin pieni työmaa sisällämme riittää, yksi työmaa kerrallaan. Rakastanko itseäni? Otanko vastuun hyvinvoinnistani vai vieritänkö sen jonkun toisen harteille? Miten kohtelen läheisiäni? Miten kohtelen itseäni? Tunnenko rauhaa koko ajan enemmän vai olenko menossa väärään suuntaan?

Ihminen voi oppia tiedostamaan todelliset karikkonsa ja mennä päin tuskiaan.  Ei sormia napsauttaen, vaan tasaisesti takoen. Kuten Eckhart Tolle sanoo, häiriöketjun jokaisessa vaiheessa on mahdollisuus vapautua tiedostamattomuudesta. Mikä mahdollisuus! Aina riittää harjoiteltavaa, ja renkaat laajenevat hengessä ulospäin.