keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Ihmisenä kehittyminen on lopulta juhlaa

ASIAA SIITÄ, ETTÄ (ITSEÄÄN) RAKASTAESSAAN VOITTAA AINA

Uni pakenee. Olen miettinyt viime päivinä henkisesti suoraa selkärankaa. Näen mielessäni kuvan selkärangasta, joka on täynnä valoa. Jotain tällaista:




Ryhtini ei aina ole täydellinen, mutta haluan elää nykyisille tavoilleni uskollisena henkisesti selkä suorassa niin, että minun ei tarvitse valehdella, huijata tai teeskennellä. Haluan elää henkisesti selkä suorassa myös niin, ettei minun tarvitse hermostua mistään epäolennaisesta.

Nuorempana olin kova juoruamaan, heittäytymään ihmissuhdesoppiin ja iskemään sanoilla.

Tosi elämän draama on rasittavaa. Let it be, lauloi Beatles.

Nyt olen sen sijaan kiinnostunut reagoimattomuudesta. Miksi hermostuisin ja reagoisin impulsiivisesti, jos joku ei ole niin kuin minä toivoisin hänen olevan? Ehkä jokainen oikeasti tekee parhaansa, vaikka se ei olisi äkkiä ajateltuna paljoa. Joskus myötätunto on paras lahja toisille.

Minua kiinnostaa olennainen – kaikki sellainen, joka
lisää hyvinvointiani
vahvistaa tasapainoani
tekee minusta enemmän sellaisen, joka kykenee toimimaan rakkaudella ja antamaan ihmisille jotain, joka voisi auttaa heitä. 
Vaikka rehellisyyteni.

Minusta on tullut hyvä rakastamaan. Näin totesi myös ystäväni Marika ollessaan luonani kylässä. Nykyään osaan myös parisuhteessa olla toiselle monella tavalla hyvä. Osaan välittää ja rakastaa pyyteettömästi, sen on elämä hyvin testannut. Kykenen samalla näyttämään oman herkkyyteni ja haavoittuvuuteni. Olen siinä mielessä kehittynyt ihmisenä ajan saatossa valtavasti.

Nyt haluan oppia rakastamaan sielläkin, missä ei ensi silmäyksellä näyttäisi olevan rakkautta:
vihaisia
aggressiivisia
julmia
petollisia
tympeitä
kateellisia
epärehellisiä
vahingoniloisia
ilkeitä
sadistisia
ja monia muita.

Ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, ja minun tehtäväni on keskittyä omaan tapaani olla. Siihen, millaista selkärankaa haluan itselleni rakentaa. Taistelen henkisesti pitääkseni elämässäni kiinni siitä isosta sisäisestä tasapainosta, jonka olen monen vuoden aikana saanut itselleni rakennettua. Kyllä minä välillä väsyn, mutta
osaan katsoa jo hyvin epäolennaisen ohi ja
nähdä olennaisen.
En ole vielä täydellinen, mutta ankarasti
vuosi toisen jälkeen
haastan itseäni kasvamaan ihmisenä niin, että
kun katson peiliin,
minun ei tarvitse hävetä itseäni itseni edessä.

Joka päivä voin kehittyä ihmisenä, ja tuo kehittyminen on minulle oikeasti juhlaa. Omat pelkoni vähenevät koko ajan. Epäolennainen egoilu ja draama jäävät vähemmälle huomiolle. Elämän tuomat pyhiltä tuntuvat tilanteet ja kohtaamiset ovat minulle kuin oppitunteja, kuten sekin, että antaessaan saa ja rakastaessaan voittaa lopulta aina. Se ei silti tarkoita enää koskaan, että olisin kenenkään kynnysmatto. Aina joku ihminen voi yrittää pyyhkiä liat minuun, mutta lika ei enää tartu minuun. Se on minusta niin hienoa, että voisin itkeä opitun läksyn ilosta.

On ollut hienoa haastatella ihmisiä podcastiini Minna&Neighbors. Ensi sunnuntain jaksossa juttelen Paavalin seurakunnan kirkkoherran Kari Kanalan kanssa siitä, mikä on Jeesuksen agenda vuonna 2018. Tule eetteriin kuuntelemaan tuo jakso, vaikka et uskoisi muuhun kuin siihen, että vielä on aikaa oppia jotain uutta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti