keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Ihmisenä kehittyminen on lopulta juhlaa

ASIAA SIITÄ, ETTÄ (ITSEÄÄN) RAKASTAESSAAN VOITTAA AINA

Uni pakenee. Olen miettinyt viime päivinä henkisesti suoraa selkärankaa. Näen mielessäni kuvan selkärangasta, joka on täynnä valoa. Jotain tällaista:




Ryhtini ei aina ole täydellinen, mutta haluan elää nykyisille tavoilleni uskollisena henkisesti selkä suorassa niin, että minun ei tarvitse valehdella, huijata tai teeskennellä. Haluan elää henkisesti selkä suorassa myös niin, ettei minun tarvitse hermostua mistään epäolennaisesta.

Nuorempana olin kova juoruamaan, heittäytymään ihmissuhdesoppiin ja iskemään sanoilla.

Tosi elämän draama on rasittavaa. Let it be, lauloi Beatles.

Nyt olen sen sijaan kiinnostunut reagoimattomuudesta. Miksi hermostuisin ja reagoisin impulsiivisesti, jos joku ei ole niin kuin minä toivoisin hänen olevan? Ehkä jokainen oikeasti tekee parhaansa, vaikka se ei olisi äkkiä ajateltuna paljoa. Joskus myötätunto on paras lahja toisille.

Minua kiinnostaa olennainen – kaikki sellainen, joka
lisää hyvinvointiani
vahvistaa tasapainoani
tekee minusta enemmän sellaisen, joka kykenee toimimaan rakkaudella ja antamaan ihmisille jotain, joka voisi auttaa heitä. 
Vaikka rehellisyyteni.

Minusta on tullut hyvä rakastamaan. Näin totesi myös ystäväni Marika ollessaan luonani kylässä. Nykyään osaan myös parisuhteessa olla toiselle monella tavalla hyvä. Osaan välittää ja rakastaa pyyteettömästi, sen on elämä hyvin testannut. Kykenen samalla näyttämään oman herkkyyteni ja haavoittuvuuteni. Olen siinä mielessä kehittynyt ihmisenä ajan saatossa valtavasti.

Nyt haluan oppia rakastamaan sielläkin, missä ei ensi silmäyksellä näyttäisi olevan rakkautta:
vihaisia
aggressiivisia
julmia
petollisia
tympeitä
kateellisia
epärehellisiä
vahingoniloisia
ilkeitä
sadistisia
ja monia muita.

Ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, ja minun tehtäväni on keskittyä omaan tapaani olla. Siihen, millaista selkärankaa haluan itselleni rakentaa. Taistelen henkisesti pitääkseni elämässäni kiinni siitä isosta sisäisestä tasapainosta, jonka olen monen vuoden aikana saanut itselleni rakennettua. Kyllä minä välillä väsyn, mutta
osaan katsoa jo hyvin epäolennaisen ohi ja
nähdä olennaisen.
En ole vielä täydellinen, mutta ankarasti
vuosi toisen jälkeen
haastan itseäni kasvamaan ihmisenä niin, että
kun katson peiliin,
minun ei tarvitse hävetä itseäni itseni edessä.

Joka päivä voin kehittyä ihmisenä, ja tuo kehittyminen on minulle oikeasti juhlaa. Omat pelkoni vähenevät koko ajan. Epäolennainen egoilu ja draama jäävät vähemmälle huomiolle. Elämän tuomat pyhiltä tuntuvat tilanteet ja kohtaamiset ovat minulle kuin oppitunteja, kuten sekin, että antaessaan saa ja rakastaessaan voittaa lopulta aina. Se ei silti tarkoita enää koskaan, että olisin kenenkään kynnysmatto. Aina joku ihminen voi yrittää pyyhkiä liat minuun, mutta lika ei enää tartu minuun. Se on minusta niin hienoa, että voisin itkeä opitun läksyn ilosta.

On ollut hienoa haastatella ihmisiä podcastiini Minna&Neighbors. Ensi sunnuntain jaksossa juttelen Paavalin seurakunnan kirkkoherran Kari Kanalan kanssa siitä, mikä on Jeesuksen agenda vuonna 2018. Tule eetteriin kuuntelemaan tuo jakso, vaikka et uskoisi muuhun kuin siihen, että vielä on aikaa oppia jotain uutta.


sunnuntai 9. syyskuuta 2018

92 % taivasta

ASIAA IHMISSUHTEISTA




Olen saanut nauttia parisuhteestani. Olen saanut olla välillä myös tuskastunut. Suhteessamme on kokemukseni mukaan 92 % taivasta ja 8 % helvettiä. Ja joo, kysyin toiselta, voinko kirjoittaa tästä. Hänen mielestään ilman muuta.

92 % taivasta tulee ihanasta ystävyydestä, kommunikoinnista, yhteisestä arvopohjasta, läheisyydestä, huumorista, luottamuksesta, rakkaudesta ja siitä, miten hyvin viihdymme keskenämme. Mitä läheisempiä olemme henkisesti, sitä enemmän meille avautuu myös fyysisesti. Fyysistä puolta en halua täällä erikseen avata, mieluummin nautin siitä yksityisesti.

8 % helvettiä tulee siitä, kun egomme törmäävät ja taistelevat. Haemme uomiamme ja rajojamme. Viilaamme yhteisiä pelisääntöjä. Reagoin konfliktissa varsinkin väsyneenä ärsyyntymällä ja antamalla kipakasti takaisin. Sellainen vain ruokkii konfliktia.

Olen ollut koko elämäni erittäin hyvä pakenemaan vihaisia ihmisiä. Jos asiakkaani on vihainen, se ei minua kauheasti heilauta. Saahan ihmisellä olla tunteita. Lähipiirissä juttu on toinen, koska en yksityiselämässäni kauheasti jaksaisi vihaisia ihmisiä. Ei kaikkien vihaisten ihmisten kanssa tarvitse käydä pöytään evästämään, mutta jos tietynlainen vihaisuus tai avoin dominointi lähipiirissä saa minut hermostumaan, onko minulla muuta ratkaisua kuin paeta tai puolustautua passiivisaggressiivisesti?

On. Voin katsoa peiliin.

Anteeksianto ja myötätunto ovat alkaneet kiinnostaa minua paljon enemmän kuin tuomitseminen, ylhäältä alaspäin huutelu tai lukkoon meneminen ja vetäytyminen. Paljon mieluummin haluan harjoitella tässä hetkessä olemista ja toisen näkemistä tässä hetkessä ilman jokaista tarinaa, jonka mieleni on menneisyyden pohjalta rakentanut. On myös todella mielenkiintoista nähdä, mitä toisen tunnetilan takaa oikeasti löytyy.

Minä olen vastuussa omasta kasvustani. Voin usein itse valita ne työmaani, joita haluan kyntää. Jos haluan keskittyä jokaiseen rikkaruohoon, en näe maasta nousevaa ravintoa. Sen tiedän, että minä valitsen tämän suhteen, koska haluan olla juuri tämän miehen kanssa.

Olen todella onnellinen parisuhteestani. En pidä sitä itsestäänselvyytenä, vaan panostan siihen paljon. 92 % taivasta on hyvä taivasosuus. Rakastan myös kunnon haastetta, ja mieheni todella antaa minulle juuri sitä haastetta, jota tarvitsen kasvaakseni ja treenatakseni mielentyyneyttä. Hän tietää valitettavasti myös sen, että liian tasaisessa suhteessa kyllästyisin, ja hän jaksaa asiasta myös muistuttaa.

Olen fiksu, ja osaan asettaa rajoja. Osaan näköjään myös usein valita, mitä sanon ja milloin ilman, että rehellisyyteni kärsisi millään tavalla.

Sain torstai-iltana puhelun ambulanssista. Onhan se veret seisauttavaa, kun toinen on saanut sairauskohtauksen keskellä Lauttasaarta treenien jälkeen ja ymmärrän hänen epäselvästä puheestaan vain sen verran, mihin sairaalaan häntä viedään. Sellaisessa tilanteessa kirkastuu se, mikä on tärkeyslistan kärjessä. Sain taksin Helsingissä vasta, kun paruin taksikeskukseen, että auton on nyt vain löydyttävä jostain viemään minut sairaalaan. Matkalla sairaalaan tiesin harvinaisen selvästi, että tässä rakkaudessa ei ole jossiteltavaa.

Minun on ollut lähes absoluuttisen vaikeaa nukkua koskaan kenenkään vieressä. Nykyään kun mieheni ottaa minut tiukasti syliinsä, nukahdan usein parissa minuutissa ja nukun syvää, hyvää unta kuin lapsi, jolla on kaikki hyvin. Me jo nauramme yhdessä hänen syliinottotempulleen, koska se toimii niin maagisen unettavasti.

Näin me kasvamme yhdessä, eikä ilman pientä helvettiä taivaskaan tuntuisi ihan yhtä hienolta kuin se nyt tuntuu.

Terveisin
Se entinen ikisinkku/Vanhaan ei ole paluuta