keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Viimeisessä puvussa ei ole taskuja

ASIAA TURHUUDESTA



Olen lenkkeillyt enemmän metsässä nyt, kun lumet ovat sulaneet. Olen ihastellut puita, halannut mäntyä, juossut sammaleisia kallioita pitkin koiran kanssa kilpaa. Olen kelannut sitä, millä on väliä ja millä ei.

Olen tullut siihen tulokseen, että luotan aina vain siihen voimaan, joka pitää linnut lennossa. Minulle se voima on Jumala, mutta ei se ole evankelisluterilaisen kirkon eikä minkään kirkon tai uskonnon Jumala. Se vain on, syvä viisaus ja voima tässä maailmankaikkeudessa, johon luotan aukottomasti. Siis aukottomasti.

Tänään ajattelin taas metsässä, että mikään ei kuulu minulle viime kädessä. Lapseni ei kuulu minulle, eikä koirani tai mikään muukaan. Riittävässä nöyryyden tilassa päästäessämme irti kaikesta voi valo käydä sisään. Eräs opettaja kertoi kauan sitten, että tuossa tilassa ihmeet pääsevät tapahtumaan.

Minut kasvatettiin kapitalistiksi. Kokoomus oli pitkään mielestäni ainoa oikea puolue. Nyt olen alkanut epäillä, että kapitalismi ei olekaan kovin toimiva järjestelmä suurelle osalle ihmisistä. Meidät on ohjelmoitu juoksemaan materian tai maineen perässä. Moni kilpailee naapurin tai jonkun näkymättömän kanssa tajuamatta, että oravanpyörä tai kilpaileminen ei tule koskaan tekemään syvästi ja kestävästi onnelliseksi. Osta, osta, näytä toisille, päde, kilpaile, hanki enemmän. Aina vain enemmän. Olen suunnattoman väsynyt sellaisen seuraamiseen. Olen myös alkanut miettiä ostoksiani. Mitä ostan ja minkä takia? Onko uudesta vaatteesta iloa, jos en seuraavana päivänä edes muista, mitä ostin?

Olen päästänyt irti myös toivosta sellaisen rakkauden suhteen, jonka perään ikävöin kauan. Olen luopunut ja luovuttanut. En enää onneksi tuskaisena vaan rauhallisin mielin. Minä luotan, että sattumaa ei ole, ja saan kaiken, mikä minulle kuuluu, ja menetän kaiken, mikä ei minulle kuulu.

Hard to get.
Hard to keep.

Olen alkanut arvostaa enemmän kaikkea, mitä minulla on. Siitä kaikesta olen tarvittaessa valmis myös luopumaan, jos se lintuja lennossa pitävä voima antaa minulle toisenlaiset ilmavirrat.

Minulla ei ole selkeitä tavoitteita kuin muutama, ja nekin toteutuvat vain, jos niiden kuuluu tapahtua. Voin tehdä taas vain parhaani. Ensi vuonna aion asua Helsingissä ja tehdä töitä akselilla Tampere–Helsinki. Uuteen kotiini haluan korkean peilin ja tankotanssitangon. Seinän lähelle parkkeeraan kunnon platform-korkokengät treeniä varten. Syksyllä aion aloittaa sivutoimisen opiskelun Tampereen ammattikorkeakoulussa Screenwriting MA -ohjelmassa. Tuli sellaista tietoa, että olen päässyt sisään. Haluan aina vain kirjoittaa osana työtäni ja kehittyä kirjoittajana. Lisäksi haluan kirjoittaa neljännen kirjani, joka voisi ilmestyä aikaisintaan 2019.

Ei se omistaminen, muille näyttäminen tai naapurin kanssa kilpaileminen, vaan sydämellä tekeminen. Mahdollisuuksien rajoissa, vastuuta ottaen ja hyvällä fokuksella.

Koska hetken päästä elämä voi olla ohi. Eikä siinä viimeisessä puvussa ole taskuja.

Läheiselleni olen sanonut, että en tarvitse sitten enää edes arkkua. Tukeva pahvilaatikko riittää, etteivät tuhkani sirotu pitkin katuja ennen niidenkin nousua tuulen mukana sinne, missä ne linnut.

Robert Miles lähti juuri sinne. Kiitos hänelle tämän biisin tekemisestä. Aion tanssia sen tahdissa niin kauan kuin jalat.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti