maanantai 16. toukokuuta 2016

Traumojen taakat – tai sitten ei

ASIAA LUURANGOISTA JA NIIDEN HÄÄDÖSTÄ

Viime viikko oli merkillinen. Treenasin enemmän kuin aikoihin, enkä vain mieltäni.  Elämässäni vilahti myös lyhyesti kolme kaksikymppistä miestä, jotka kaikki ovat tuttuja lähimenneisyydestä. Sain seurata kahden osalta, miten fiksusti he käsittelivät kaksi kertaa perustellut ja antamani pakit. Ei raivostumisia, ei mykkäkouluja, ei mitään hankalaa. Ystävällistä ja reilua.

Yhtenä yönä puhelimeni taas soi. Olin ehtinyt vaipua syvään uneen, ja en millään voinut käsittää, kuka soittaja oli. Hänellä oli selvästi paljon sydämellään, ja pinnistelin itseäni hereille. "Tomi." Kuka vitun Tomi? Ajattelin, että kun hieman herään, muistan varmasti, kuka tämä Tomi on. Sen verran on puolessa vuodessa ehtinyt tapahtua, että ihan heti ei "Tomi" unen keskellä soittanut kelloja.

Tomi halusi pyytää anteeksi. Tomi kertoi, miten hän oli minua ajatellut usein ja lukenut blogiani. Hän pahoitteli, miten kurjasti hän minua viime vuonna kohteli. Kuulemma hän oli ollut "vellihousu": pelännyt ja paennut.

Sen verran puhelun aikana heräsin, että tajusin, miten kohdallani oli nyt hyvin yllättäen parikymppinen mies, yksi fiksuista. Sellainen, joka uskalsi palata selvittämään häntä painaneen asian. En voinut kuin ihailla hänen suoruuttaan ja antaa anteeksi. Nyt meillä on meidän puolestamme taas ihan hyvät välit, eikä mikään hierrä kengässä. Seuraavana päivänä hän kertoi, että olo on nyt kevyempi. Kysyin häneltä, voinko hänen soitostaan blogiini kirjoittaa, ja hänelle kävi. Iso kiitos siitä hänelle.

Erityisesti moni keski-ikäinen mies kantaa eletyn elämän seurauksena raskasta traumojen reppua selässään. Ensimmäisen suhdekonfliktin aikana vaatekaappi avautuu, ja sieltä ilmestyy luuranko tai luurankojen rivi jopa vuosikymmeniltä. Peiteltyjä kokemuksia. Salaisuuksia. Valheita. Häpeää. Tuskaa. Säkillinen pelkoja. Juonia juonien päälle. Eskapismia! Ettei vain paljastuisi. Itselleen tai toiselle.




Muistan, miten mummuni katkeroitui elämänsä lopputaipaleella. Hän on ollut minulle yksi varoittavista esimerkeistä. Jos jotain olen oppinut, niin ainakin päästämään irti ilman takertumista tai katkeruutta. Suurin osa miehistä, jotka ovat päässeet viime vuosina lähelleni, palaa asiaan. 

Siksi, että minä en iske heitä lekalla päähän, vaikka tietäisin jotain heidän luurangoistaan. Sanovat sitä rakkaudeksi.

Silti – tai ehkä juuri sen takia – valitsen huolella, keitä päästän lähelleni. Seura tekee kaltaisekseen. Mitä enemmän luurankoja kaapissa, sitä sairaampi seura. Ellei löydy tahtotilaa aukottomaan rehellisyyteen ja toisen terveeseen kohtaamiseen.

Tomin nimi on muutettu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti