tiistai 5. huhtikuuta 2016

Kenet lähelleni päästän

ASIAA TUOMITSEMISESTA JA OMAN HEIMON LÖYTÄMISESTÄ


Kuvassa pikkusiskoni Hanna ja minä
eräänä hilpeänä tanssiyönä. 

Kiitos Twitter-tuttavuuden, kuntoiluhaaste on heitetty ja sillä mennään tämä kevät. Viisi kevyttä aamulenkkiä ja viisi tuntia vaihtelevaa treeniä viikossa minulle. Tänään meinasin tippua jo klo 17, joten piti ottaa pienet unet. Tunnin nukuin, ja heräsin melkoiseen puristukseen, mikä oli kyllä henkistä laatua.

Ihan testasin sitten omia metodejani. Annoin anteeksi ja päästin irti henkisen harjoituksen avulla. Toistin elämäntilanteeseeni sopivaa avainajatusta ainakin sata kertaa, ja kyllä se negatiivinen, automaattisempi vasta-ajatus yritti päässäni vastaan huudella, mutta minä olin sitkeämpi.

En halua kenellekään mitään pahaa. En yhdellekään ihmiselle. Idealistisesti toivon, että asiat voisi aina puhua halki, poikki ja pinoon, mutta ihmiset ovat aina omissa kohdissaan omissa prosesseissaan ja he saavat sitä myös olla. Kuka minä olen heitä tuomitsemaan? En kukaan.

Kotilääkärin tuoreimmassa kolumnissani otan kantaa kommunikoinnin, sydämestä puhumisen, tärkeyteen.

Kirjoitan tällä hetkellä kirjaa intohimosta. Elämä tuntuu tiputtavan nyt eteeni tilanteita, asioita ja oivalluksia, jotka auttavat minua kirjoittamaan mahdollisimman hyvän kirjan. Hurjaa vapautumista, irtipäästämistä, iloa ja itkua. Sydän auki kaikelle sille, mikä on ihan minua varten, vaikka en yhtään tiedä, mitä elämä on minulle tuomassa.

Sellainen vahva hytinä minulla kyllä on, että se on jotain todella hyvää.

Tuomitsemisesta vielä. En halua tuomita niitäkään miehiä, jotka joskus kauan sitten vuosien takaa kohtelivat minua todella huonosti. Jossain kaiken paskan alla heissä on varmasti paljon myös hyvää. Minä sain elämäni oppitunteja heiltä jossain vähän muussa muodossa kuin pinnalta katsottuna heidän hyvänsä kautta. Se ei silti tarkoita, että he olisivat ihmisinä yhtään vähäpätöisempiä kuin minä. Vaikka en halua tuomita, en myöskään halua olla sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä, jotka ovat minua joskus lyöneet tai vuosikausia solvanneet.

En myöskään halua hieroa tuttavuutta niiden miesten kanssa, jotka baarissa käyvät maanisesti päälle, jotka kirjoittavat typeriä seksitarjouksiaan minulle tai jotka jonkin fiksaation vallassa yrittävät minua hallita, uhkaillen tai painostaen. Tulisieluisena eläjänä olen kokenut terveeksi huolehtia rajoistani hyvin tarkkaan. Viime aikoina on tullut vähän turhan paljon häirintäviestejä. Pärjään kyllä, mutta rasittaahan se. Minulla kun ei ole häiriköille yksityistasolla mitään – korostan, yhtään mitään – annettavaa. Silti haluan uskoa, että heissäkin jossain asuu hyvä ja viisas, vaikka se tyyppi ei tässä elämässä pintaan pääsisikään.

Minulla on oikeus valita, ketkä lähelleni päästän. Eräs mies pääsi minua lähelle muutama viikko sitten, ja hän on rakas minulle. Olen onnellinen kokemuksesta. Monesta ihanasta naisesta, kiitos Naisten Akkulataamon, on tullut minulle erittäin hyvä ystävä viime kuukausien aikana. Olen iloinen, että en säiky kaikkia niin paljon ja epäluulolla kuin muutama vuosi sitten.

Olen saanut myös pikkusiskon (yllä kuvassa). Hän lähetti minulle äsken tämän ihan lahjana sydämestään, ja sitten minä itkin. Se oli hyvää itkua.



Tuli, jos mikä,
a) puhdistaa ja
b) vapauttaa seuraavalle kehitystasolle.
Kunhan ihminen ei katkeroidu, vaan avaa sydämensä aina kohti seuraavaa kasvuporrasta, olivat elämän oppitunnit miten rankkoja tahansa.

Olen oppinut, että täysillä, sydämestäni käsin, eläminen sopii minulle erinomaisesti. Mutta tässä elämänvaiheessa tarvitsen elämääni luottoihmiset ja vahvat rajat, koska ottajia on enemmän kuin minulla on yksityiselämässäni annettavana.


Parhaimmillaan intohimo ei ole mikään huimaus, vaan järistys.
– Minna Marsh tulevassa kirjassaan


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti