keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Haastaja on paikalla, ja oppilas on todella valmis

ASIAA SIITÄ, KUN ELÄMÄ TARJOAA KASVUPAIKKOJA




Jotta en lässyttelisi turhia, menen suoraan asiaan. Olen kiskonut perässäni kahden vuoden takaisia asioita kuin kivirekeä. Olen hävennyt sitä, miten haukuin elämääni vaikuttaneen miehen itselleni tyypillisesti eli lyttyyn, kun tilanne kiristyi. Olen tuskaillut sitä, etten osannut hoitaa tilannetta yhtään sen paremmin.

Joulun maissa asetin itselleni muutaman tavoitteen. Yksi niistä oli, että haluan harjoitella parisuhteessa olemista. En tarvitse suhdetta, sen ei tarvitse tulla, mutta haluan edes päästä asiaa harjoittelemaan. Riittävän varovaisesti, etten panikoi. Ajattelin, että tämä tavoite toteutuu ehkä listani viimeisimpänä, jos sittenkään.

Samalla tiesin myös, että syksyn suhdekuviot ovat ohi. Eikä niihin ole minun puoleltani enää syytä palata, vaikka kauniista muistoista kiitänkin mielessäni.

Kun tumma hevonen vuosien takaa otti minuun yhteyttä, minä en tiennyt, että olin saanut vastauksen toiveeseeni. Hän halusi tavata. Hän halusi jutella. Vuorovaikutuksemme on vain syventynyt, ja minulla ei ole mitään kiirettä suhteeseen. Hän testaa eri tavoin kärsivällisyyttäni ja epävarmuuden sietokykyäni. Miten ihanaa on ollut huomata, että olen osannut ja pystynyt! Tapamme kommunikoida on kuin vuorovettä. Se menee omalla painollaan, ees taas ees taas. Hän haastaa omalla tavallaan ja minä omallani. En anna enää tuumaakaan periksi siinä, että joko olemme täysin rehellisiä toisillemme tai sitten meillä ei vain ole mitään. En jätä asioita kysymättä, jos minua jokin askarruttaa. En pelaa. En manipuloi. Jos kuohahdan liikaa, pyydän heti anteeksi ja käyn katsomassa peiliin. Sitten pyrin korjaamaan tapaani olla suhteessa häneen. Hän näyttää tekevän samoin minun suhteeni.

En myöskään peittele lämpimiä tunteitani. Koska niitä on, ilmaisen ne. Rakastan ylipäänsä sitä, miten me kommunikoimme. Neuvotellen, vääntäen, avaten. Se toimii kauniisti.

Näen jatkuvasti suhteita, joissa peitellään, valehdellaan ja petetään. Naiset ja miehet tekevät niin. Erilaisin tekosyin. Se on kamalaa elämää. Minä haluan pitää huolen siitä, että suhteessa toiseen olen umpirehellinen. Minun kanssani ei tarvitse arvailla eikä epäillä. Se on myös toiselle mahdollisuus kasvaa rehelliseen suhteeseen, rehelliseen olemiseen.

Lähes kaikki suhteeni (ne harvat hah) ovat alkaneet vahvasti fyysisellä puolella. Kuin salamanisku. Mutta tarpeeni ovat muuttuneet. Nyt osaan olla eri tavalla maltillinen, vaikka minulla ei ole pitkän tähtäimen odotuksia toisen suhteen.

Mutta jos edes saisin tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin olen, ilman että minun täytyy pyydellä anteeksi yhtään puolta persoonastani, blogistani tai julkisuuskuvastani? Elämäni on sellaista kuin se on. Saman hyväksynnän haluan antaa myös toiselle. Samalla molemmat ovat rehellisyyden valossa vapaita lähtemään yhtälöstä ihan milloin vain.

****

Lämpimät onnittelut U20-maajoukkueelle MM-kullasta!
Erityisesti olen iloinen siitä, että Jukka Jalonen sai kultaisen mitalin kaulaansa jälleen kerran. Hän on varmasti työllään ja persoonallaan kasvattanut meistä monia.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti