torstai 10. joulukuuta 2015

Pyyhi huulesi kuiviksi julkisella paikalla

ASIAA SIITÄ, MITEN OLLAAN KATKEROITUMATTA JA KYYNISTYMÄTTÄ

Rakastan elämän yllätyksellisyyttä. Joskus elämä yllättää sillä, kuka pääsee lähelle. Koska olen sinut itseni ja elämäni kanssa, olen myös ammatillisesti kovempi luu.



Reilu vuosi sitten tutustuin nuoreen mieheen, jota pidin kulmakarvojani kohotellen ja syvään huokaisten ainoastaan poikana. En voinut kuvitella hänen kanssaan yhtään mitään. Hän kertoi juuri päättyneestä parisuhteestaan, ja minä yritin lohduttaa. Hän halusi tanssia ja kiskoi minut lopulta puoliväkisin tanssilattialle. Sitten hän otti ohjat käsiinsä. Tapasimme vielä pari kertaa, ja hän erittäin fiksusti teki tenän orastaville tunteilleni kertoen lämpimästi mutta suoraan, että hänellä ei ole minulle mitään annettavaa. Muistan itkeneeni keskellä Koskikeskuksen kahvilaa hänen pitkän tekstiviestinsä luettuani, ja en voinut kuin arvostaa hänen lämpöään ja rehellisyyttään.

Sen jälkeen kaikki monimutkaistui kuin varkain. Hän on ollut meistä se, joka on halunnut tavata. Joku ulkopuolinen ja hänet tunteva voisi ajatella, että minulla ei ole hänen elämässään minkäänlaista sijaa tai tilaa. Mutta sydämen syyt ovat erilaiset kuin mielen syyt. Mieli sanoo ei missään nimessä ja sydän sanoo oi kyllä ja absofuckinglutely.

Olen hyvin yllättynyt siitä, miten kiintynyt olen häneen. Hänestä ehti tulla tärkeä osa elämääni. Ihminen, jonka edessä pystyin olemaan kaikin tavoin paljas, keskeneräinen, haavoittuva, villi ja vahva. Luotin hänelle asiani. Järjellä tiedän, että minun on päästettävä hänestä irti, mutta jestas miten olen kipuillut. Joskus itkettää jo aamusta, ja jos ei aamusta, niin ainakin illasta.

Se viimeinen kerta, kun tiesin, että nyt hän lähtee. Seisoin eteisessä pelkässä t-paidassa ja sanoin koiralle: Nyt X lähtee. Ja tiesin prikuulleen, miten hän lähtisi. Hän avasi asunnon oven rappukäytävään, kääntyi katsomaan, katsoi ylös alas ylös, iski silmää ja sulki oven. Ihan niin kuin olin tiennyt viisi sekuntia aiemmin.

Baarissa oli äskettäin joku jostain karannut, sanoi olevansa jo ainakin 23. Jaksoi piirittää ja vaikka minä lopulta olisin kenties voinut taluttaa tämän baarin suloisimman ja seksikkäimmän kaksilahkeisen kotiini, sanoin hänelle hienon hitaan jälkeen, että hänen oli aika lähteä kotiinsa, jonne hän kuului. En halunnut uutta säätöä elämääni säädön perään. Hän kiitti ja lähti. Minä pyyhin huuleni kuiviksi.

Tänään tankotanssitunnin jälkeen niin ylpeänä siitä, että sain ojentauduttua ylhäällä pitkin tankoa, kävelin kotiin ja kurotin rukkasella puiden oksia. Tunsin olevani täysin elossa. Olin onnellinen kuin lapsi valkeissa toppahousuissani. Vettä satoi, mutta minun oli lämmin ja vahva.

Olin onnellinen, koska heittäydyn ja pidän silti kaiken helevetin hulvattoman heittäytymisen keskellä mielessäni talonpoikaisjärjen. Tunnen tunteeni, olen läheisilleni aukottoman rehellinen ja luotettava, otan pelottomasti itseni näköisiä riskejä ja autan vilpittömin sydämin mutta tiukoin mielin asiakkaitani löytämään tiensä siihen, mikä saa juuri heidän sydämensä lyömään kiihkeämmin. Siitähän elämässä on kyse. Että uskaltaisimme, että eläisimme, kun vielä tsäänssiä on. Tee siis itsesi onnelliseksi tänään. Kurota kädellä puiden oksia.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti