keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Kestorakkaus

ASIAA VAPAUDESTA JA TOTUUDESTA



Noin vuodenvaihteessa minä ja jääkiekosta tuttu Petteri Sihvonen mietimme, voisimmeko ystävyytemme päälle aloittaa seurustelusuhteen. Asian selvittely päättyi niin, että meillä oli molemmilla painavat syymme siihen, miksi meistä ei tule me.

Yksi Petterin syistä oli se, että minä olen jo kestorakkauteni löytänyt. Olen kestorakastunut mieheen, joka ei ole osa arkista elämääni. Petteri tuumasi, että vaikka suhteemme hänen kanssaan kestäisi vuosia, olisi aina se riski, että minä vielä jonain päivänä jätän hänet kestorakkauteni ilmaantuessa maisemiin. En jättäisi Petterin mielestä häntä sen takia, että hän on jotenkin huonompi mies, vaan sen takia, että minulla ei olisi henkisesti valinnanvaraa.

Petteri on asiassa täysin oikeassa. Olen aikaa sitten sydämeni valitulle sanonut, että kuulun hänelle henkisesti. Joskus olen miettinyt, että tuliko sanottua liikaa, mutta ei tullut. It is what it is.

Petterin mielestä tilanteeni on lähes traaginen. Olen rakastunut ilman haalenemista mieheen, jonka kanssa minulla ei voi olla suhdetta. Ymmärrän Petterin näkökulman, mutta olen tilanteestani huolimatta tai ehkä juuri sen takia päättänyt ottaa elämästäni kaiken irti muulla tavoin. Ilolla. Koska elämälläni on suuresti väliä.

Eilen 25-vuotias rakastajani viime vuodelta pyörähti taas elämässäni. Yllättäen. Kun sanoin hänelle, että olen "vähän temperamenttinen", hän katsoi minua kauniisti ja heitti sitaattimerkit puhuessaan ilmaan: "Ai vähän?"

Hänen kanssaan on helppoa, koska hän antaa minun olla sellainen kuin olen ja arvostaa minua tällaisena. Hän ei arvostele blogiani, ei kyttää eikä vahdi. 

Rakastelu hänen kanssaan tuntui suurenmoiselta ja kauniilta. Sen jälkeen päästin hänet jälleen vapaaksi etsimään tulevien lastensa äitiä.

Olen alkanut elää niin, että olen antanut itseni Elämän käsiin. Seuraan merkkejä johdatuksesta ja menen sinne, missä on valo ja rakkaus. Pyrin olemaan läheisteni kanssa hyvin rehellinen, haavoittuvaisuuteen asti. On kutkuttavaa seurata, minne Elämä minua vie, kun en pidättele, himmaa enkä pakota asioita.

Voi olla, että yksikään mies ei tule enää seurustelukumppanikseni tietäen, että minulla on elämässäni jo kestorakkaus, yksi ylitse muiden. Enkä minä ala ketään huijata tuon asian suhteen. Silti sydämessäni on tilaa ja sylissäni myös, uskollisuutta myöten.


Lupa tämänkin tekstin kirjoittamiseen on Petteri Sihvosta koskevien seikkojen osalta kysytty ja saatu.

5 kommenttia:

  1. Rohkea olet ;) .... minä vasta "alokas" ....

    VastaaPoista
  2. Kiitos! En ajattele asioita enää niinkään rohkeuden tai rohkeuteni kautta. Annan mennä vain, jos sydän niin sanoo. Elämä on kivaa, kun pääsee vapaalle vanhoista kahleista. ;) Joskus kamppailen, mutta paremmalla puolella mennään.

    Iloa kevääseen!

    Minna

    VastaaPoista
  3. Ihana, suloinen Minna! :) Näillä läpeensä avoimilla kirjoituksillasi saat (myös) meistä nuorehkoista miehistä blogisi vakioseuraajia.. :-D

    Ihailtavaa tunnetta ja ratiota samassa paketissa. Mikä on veikkauksesi, kuinka usein parinmuodostuksen h-hetkellä tilannetta arvioidaan yhtä kriittisesti, katsoen pitkälle tulevaan? Kaltaisellasi ajattelulla välttäisimme monta särkynyttä sydäntä. :) Olkoonkin että se sydän saattaa pysyä näin alusta lähtien särkyneenä, kuitenkin tosiasiat hyväksyneenä.

    Rationaalinen eteneminen tilanteessa jossa yleensä tunteet vievät, kutkuttaa ainakin minua valintana suunnattomasti. En kuitenkaan malta olla kysymättä vilpittömästi, että etkö todella näe - tai anna - minkäänlaista mahdollisuutta sille että samaisen ration kautta tunteesi tuohon saavuttamattomaan laimenisivat? Että löytyisi niitä "järkisyitä" perustella tämä ihminen "pois omasta elämästä"? Miksi ylipäätään tuntea niin syvästi jotakin sellaista kohtaan, joka ei missään tilanteessa tai muodossa sovi omaan elämään? Kunhan vain ihmettelen. :)

    No, en nyt osaa tähän omalla ratiolla mitään kovin fiksua tuottaa, kunhan hämmästelen kykyä kriittiseen arviointiin. Mielenkiintoista, kerrassaan! :D

    VastaaPoista
  4. Parahin Vaeltaja Suomesta,

    Ensiksi täytyy sanoa, että on vaikea uskoa, että olisit nuori mies, joka tiedustelee yllä mainittuja asioita ilman sen kummempaa henkilökohtaista motiivia. ;) Sen verran tunnut johdattelevan jutun juonta.

    Kysyt vaikeita. Ja toisaalta helppoja. Järkisyyt olen käynyt jo kaikki läpi moneen kertaan. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, että puskista loikkaisee yllättäen esiin itseni kaltainen villi leijona ja sanoo: "Sä olet mun." Jos näin käy, sillä mennään toistaiseksi. Kukapa meistä tulevaisuudesta tietää. Muuta kuin että todennäköisesti tulevaisuus tuo tullessaan paljon hyvää.

    Huomannet, että kiertelen ja kaartelen. Jos tapaisin eronneen miehen, joka tulee aina rakastamaan ex-vaimoaan, voisin hyvin hyväksyä yhtälön, jos ko. mies kuitenkin sitoutuu juuri muhun ja panostaa (!) meidän juttuun. Eikä enää ex-vaimoonsa. Jos vuosien varrella kävisi niin, että ko. mies tuntee palavaa tarvetta palata yhteen ex-vaimonsa kanssa, sitten niin pitäisi tapahtua.

    Ketään ei voi omistaa, asioita ei voi hallita ja monesti kannattaa antaa Elämän vain tapahtua - rehellisenä joka suuntaan.

    Isolla rakkaudella
    (koska rakkaushan ei ole ehtyvä kaivo ja rakkaus on minussa),

    MM

    VastaaPoista
  5. Hmmm..Tässähän aivan hämmentyy. ;-)

    Kiitos ensinnäkin nopeasta – ja varsin valaisevasta – vastauksesta!

    Kelpaako motiiviksi esimerkiksi mieltymys älyllä leikitteleviin naisiin parhaassa iässä? :D No, leikki sikseen. En oikein kyllä ymmärrä, mikä siinä olisi vaikeaa uskoa? Sekö, että kyselisin pyyteettömästi? Vaiko se, että olen nuorehko mies, ja kyselen tällaisia? :D Suurempaa aiheeseen liittyvää mysteeriä en ainakaan itse elämästäni löydä, mutta voihan olla että isket alitajuisesti hyvinkin syvälle..Uskon kuitenkin että oma avoimuutesi toimii jo melkoisena motiivina heille, jotka sitä arvostavat. Olisiko siinä motiivia kerrakseen?

    No, vilpittömästi ajattelen sen näin. Olen mies. Edustan ratiota. ;-) Sen sijaan että takertuisin, on minusta helpompi luopua. Perustella, miksi ei, kuin tarttua, tai roikkua. Se voi sattua, pitkäänkin, mutta palkitsee lopulta. Myönnän silti, olen tunteellinen. Siksi jokainen luopuminen sattuu. Sellainen hölmömpikin (?), kun vaikka ohimennen törmää mielenkiintoiseen, suorastaan kiehtovaan ihmiseen (=naiseen;)), mutta tietää, ettei tämä ole tarkoitettu minulle, ja että hetki on muutenkin vain ohi kiitävä. Ja että oikeastaan juuri se hetki sumentaa omaa ajattelua. Ja kun tarkemmin ajattelee (sillä ratiolla;), niin aika moni asia on lopulta ihan toisin, kuin ensin tunsin. Tai näkökulma muuttuu ajan kanssa. Tai sitten mikään ei muutu, mutta ymmärtää vain, että miksi ei. En siis koe että tukahduttaisin tunteita ratiolla - pikemminkin päin vastoin.

    Mutta etpä tätä kuvaamaani haaveilua selvästi tarkoittanutkaan, avasihan vastauksesi ajatteluasi isosti. Onhan sekin perusteltua, että tunnistaa toisessa ihmisessä ne ominaisuudet, joita arvostaa, ja juuri siksi pitää henkilöä itselleen parhaiten sopivana, kunnes toisin todistetaan. Eikä tyydy vähempään.

    Yhtä kaikki, kommenttini vain lähti ajatuksesta leikitellä sillä, että kumpi on helpompaa: perustella sitä että ”miksi ei” kuin että ”miksi ei mitään muuta”. Vastausta en tiedä, mutta ilolla otin tämän oppina aiheesta.:)

    Kiitän vielä isosta rakkaudesta, olisi huomattavasti pliisumpaa alleviivata tuo ilmiö ehtymättömäksi kaivoksi, jota voi sitten geneerisesti ripotella sinne ja tänne. Nyt se tuntuu huomattavasti persoonallisemmalta, onhan se sinussa, eikä se todellakaan ole ehtymätöntä. ;-)

    VastaaPoista