keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Isänmaallinen mies ja valheelliset huiput

ASIAA OIKEASTA JA VÄÄRÄSTÄ

Olen ristinyt kaikki suomalaiset elokuvat Suomi-filmeiksi. En pidä niistä. Ne puuduttavat tylsyydellään ja ahdistavat ankeudellaan.

Sain postiluukusta kutsun Isänmaallinen mies -elokuvan kutsuvierasensi-iltaan. Koska olin haltioitunut Arto Halosen doping-ilmiötä avanneesta Sinivalkoinen valhe -dokumentista, päätin kokeilla olisiko Halosen Suomi-filmi samasta aiheesta minulle koettelemus vai uudenlainen kokemus.

Elokuvan alun jälkeen aloin miettiä pitkästynkö. Sitten unohdin pitkästyä. Viimeisen kohtauksen jälkeen ajattelin spontaanisti, että joko se nyt loppui. Toivon ja Ainon hahmot jäivät päähän pyörimään, eivätkä naurattaneet, vaikka elokuvaa on arvioitu veijarikomediaksi. Elokuva ei ahdistanut, mutta kosketti. Miten ne tuollaisia ovat, verenluovuttaja Toivo ja huippuhiihtäjä, vampyyrin elkeitä taitava herkkä Aino?

Elokuvan ohjannut Arto Halonen painottaa, että urheilijat ovat nuoria ihmisiä ja urheilumaailman sisällä kasvaminen ei välttämättä kiihdytä henkistä kasvuprosessia. Siksi harvalla on valmiuksia tehdä hiihdon sisäpiirin vastaisia eettisiä valintoja. Halosen mukaan toisenlaiset henkiset ominaisuudet kehittyvät usein vasta myöhemmällä iällä. 

Ohjaaja Arto Halosen kanssa kutsuvierasensi-illassa. Kuva Art Films production AFP Oy.

Huippulaatuisen verensa vuoksi Toivo, tavallinen suomalainen mies, sotkeutuu doping-kuvioihin ja haluaa hänkin lopulta Ainosta voittajan, hinnalla millä hyvänsä. Voin olla poikkeus, mutta mieluummin haluaisin nähdä suomalaisen urheilijan häviävän puhtaasti kuin voittavan kielletyillä konsteilla, vaikka nuo konstit ovat nykyään monet.

- Biopassikäytännöstä huolimatta omalla verellä tankkaaminen päivittäisannoksina on melko vaivatonta ja se ei näy testeissä. Eli “peruskama eli oma veri” on kaikkien ulottuvilla. Lisäksi raha, valta ja oikeat suhteet lisäävät turvallisia douppaus-mahdollisuuksia, sanoo Halonen.

- Huippu-urheilu on mielestäni hieno juttu, mutta valhe ei ole.

Mietin monta päivää, että aidossa huipussa ei ole mitään, mikä ei kestäisi päivänvaloa.

Ruokakaupasta tullessani jään vielä katsomaan pyörivää mainostaulua ja mietin, että taidan tuntea liian monta oman elämänsä Ainoa ja Toivoa. Finnkinon kuukauden elokuvalle annan mentaalivalmentajana ja Suomi-filmejä inhonneena neljä tähteä. Kannattaa käydä katsomassa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti