tiistai 9. huhtikuuta 2013

Mikä jääkiekossa koukuttaa?

ASIAA INTOHIMOSTA


Kävin nuorena tyttönä elämäni ensimmäisessä jääkiekkopelissä. Matka tehtiin Hämeenlinnasta Tapparan peliin. Kannustin Tapparaa innokkaasti huutamalla, kun muut kannustivat sitä toista, lopulta hävinnyttä joukkuetta.

Seuraavan kosketuksen sain lajiin, kun omasta jälkikasvustani tuli innokas Ilves-fani. Piti olla ne kaulaliinat, lippikset, viirit ja isot lippuhärpäkkeet, jotka kaatuilivat koreissa pitkin seiniä. Raimo Helmisen hommasin vieraaksi erääseen tilaisuuteen puhumaan nuorille pojille ja siitä taitaa löytyä vielä jokin valokuvakin. Raipe kun ei ole yhtään huonompi miehen malli, joten pitihän potretti saada.

Muutama vuosi sitten koulutin Varalassa ammattivalmentajiksi valmistuvia ja joukossa istui pari kiekkovalmentajaa. Toinen heistä kutsui minut myöhemmin Tampereen Ilvekseen esittäytymään, ja tein jonkin aikaa tiiviisti Ilveksen kanssa töitä.

Sen jälkeen olen aika ajoittain auttanut liigapelaajia ja heidän taustajoukkojaan. Yhden kauneimmista tekstiviesteistä sain juuri liigamaalivahdilta, joka pyyteli anteeksi sitä, ettei ollut (mielestään) aikaisemmin kiittänyt minua kehityksestään kauden aikana. Olen hänestä valtavan ylpeä, niin kuin kaikista, jotka tekevät töitä pääkoppansa eteen.

Parhaimmillaan mentaalivalmennus on jääkiekossa viivoitintarkkaa työskentelyä. Ihan kaikista pelaajista ei siihen ole, mutta erityisesti kaikista valmentajista ei ole siihen. Pelaajat kertovat hyvin herkästi kuka valmentaja on "kiva" ja "kaikkien kaveri", mutta "hoitaa hommat vasemmalla kädellä". Minäkin tunnen sellaisia valmentajia. Tunnen myös valmentajia, jotka ovat riittävän nöyriä halutakseen kehittyä.

Ottaa hyvällä tavalla sydämestä, kun pelaaja tekee päänsä kanssa töitä. Se sytyttää minut sanoinkuvaamattomalla tavalla, joten en edes yritä tunnetta kuvailla. Eräs pelaaja sanoi, että jos ei pääpuolen työtä tee, on joko "laiska tai tyhmä". Mitäpä siihen lisäämään.

Jääkiekko on parhaimmillaan hurmosta. Koukuttavinta on seurata, miten päänsä kanssa tuskaillut pelaaja (tai valmentaja) löytää uuden raiteen päästään ja lähtee toimimaan laajemmalla potentiaalillaan.

Pääpuolen työskentely on vaativassa lajissa tarkkaa hienosäätöä, mutta sen minä osaan. Jotenkin sitä saa olla sikakiitollinen siitä, että vaikka olen joskus suunnitellut jättäväni jääkiekon työn stressaavuuden vuoksi, jääkiekko ei ole jättänyt minua.



P.S. Naisen mietteitä jääkiekosta pilke silmäkulmassa voi lukea vanhasta postauksesta.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti