lauantai 8. lokakuuta 2011

Kateus ei kuulu ystävyyteen


ASIAA TUNTEISTA
Yläasteikäisenä itkin äidilleni, että paras ystäväni puhuu minusta aina pahaa, kun muita on paikalla. Pahan puhuminen ilmeni piikittelynä, jonkinlaisena yrityksenä saada minut näyttämään huonolta. Ihmettelin mistä oli kyse, koska Lilli oli ollut paras ystäväni jo vuosia. Äitini sanoi, että hänen mielestään Lilli oli usein osoittanut olevansa kateellinen minua kohtaan, milloin mistäkin. Olin perin hämmästynyt, koska mielestäni jatkuva kateus ei kuulunut eikä mahtunut ystävyyteen. En ollut myöskään osannut ajatella, että joku voisi kadehtia minua.
Sama ilmiö toistui toisen ihmisen kanssa, kun olin parikymppinen. Silloin ihana uusi paras ystäväni ilmoitti yllättäen, että hän tekee mitä tahansa, että hän saa ne nuoret miehet, joista minä saattaisin olla kiinnostunut. Olin aivan hölmistynyt tästä ystävyytemme merkillisestä puolesta.
Näitä kokemuksia on tullut - ei onneksi usein - mutta silloin tällöin vuosien varrella. Joka kerta ne ovat ällistyttäneet minua yhtä paljon. Jos olen itse huomannut olevani jostain kateellinen ystävälleni, olen melko nopeasti käsitellyt asian. Olen pyrkinyt joko hyväksymään, että minulla ei ole jotain mitä toisella on tai olen tehnyt parhaani saavuttaakseni omassa elämässäni asioita, joita olen toiselta kadehtinut.
Olin aikuisiällä ystäviä erään naisen kanssa vuosien ajan. Mielestäni hän oli monella tavalla hyvä tyyppi ja on sitä edelleenkin. Tein ystävyydessämme kohtalokkaan virheen: en puuttunut kateuteen. Hän kertoi tasaiseen tahtiin vuosien varrella, että häntä hiertää se, että hän kadehtii minussa, persoonassani ja tavassani tehdä työtä, erilaisia asioita. Yritin aina sivuuttaa asian nopeasti kannustamalla häntä huomaamaan, miten hienoja ominaisuuksia hänessä itsessään on. Kehuin ja kannustin niin kuin mielestäni ystävyyteen kuuluu - ja tarkoitin jokaista sanaa. Hänen väläyttämänsä kateus oli minusta ystävyyshistoriani valossa niin epämiellyttävää, etten halunnut myöntää, että kateus voisi tuhota ystävyytemme. 
Silloin kun hän surkutteli loputtomiin ja aina uudestaan omia kehnoja talvivaatteitaan päähinettään myöten, tunsin että minun olisi pitänyt pyytää anteeksi, että olin tyytyväinen omiini. 
Mitä tyytyväisempi olin omaan elämääni ja saavutuksiini, sitä enemmän hän hyökkäsi. Jossain kohtaa huomasin, että rahasta ei voinut puhua lainkaan.
Kun hän näki työhuoneeni, hän katseli maisemaa pitkään ja tokaisi sitten: "No, on tämä ainakin siisti". Hetken päästä alkoi laaja-alainen nurina, josta arvasin, että kateus oli seurassamme jälleen. Mutta minä nielaisin kateuden aiheuttaman epämukavuuden syvälle vatsaani asti.
Vastaavia tilanteita riitti. Oli vain ajan kysymys, milloin ystävyytemme päättyisi. Ja se päättyi.
Kirjassaan Emotionaalinen vapaus Judith Orloff kirjoittaa:
"On hankalaa tunnustaa itselle tai muille, ettei halua toisille hyvää, koska heidän luonteenpiirteensä, lahjakkuutensa ja saavutuksensa saavat sinut tuntemaan itsesi pieneksi. ... Olen nähnyt kerta toisensa jälkeen, miten näiden tunteiden kaunistelu tai kieltäminen voi tehdä potilaasta passiivis-aggressiivisen tai hyökkäävän."
Lääkkeeksi kateuteen Orloff tarjoaa itsetunnon vahvistamista ja oman arvon tunnistamista jatkuvan toisiin vertailun sijasta.
Olen oppinut vihdoinkin, että jos eteeni tulee vielä kateellinen "ystävä", nostan kissan pöydälle alta aikayksikön. Ystävyys ei tule koskaan kukoistamaan, jos sitä nakertaa kateus kuin sitkeä tauti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti