tiistai 19. heinäkuuta 2011

Syytöksiä junioriurheilussa





ASIAA URHEILUSTA

Nuoret urheilijat kipuilevat. He syyttävät itseään siitä, että eivät - omasta mielestään - pysty täyttämään vanhempiensa ja valmentajansa odotuksia. He syyttävät vanhempiaan siitä, että vanhemmat ajavat heidät hermoromahduksen partaalle. Eräs nuori taas suri, että häneen ei kotona edes uskota.

Vanhemmat kantavat paineista oman osansa. He syyttävät itseään siitä, että eivät tee urheilijalastensa eteen tarpeeksi tai oikeita asioita. He syyttävät myös lapsiaan, kun kotoa katoaa innokkaasti treenaava sporttinuori ja tilalle ilmestyy laiska, sipsejä päivästä toiseen syövä teini. Sipsihirviö hakkaa XBoxia ja piilottaa sohvan alle tyhjiä limsapulloja. Silloin kun teini innostuu urheilemaan, hänestä tulee Hyväntuulinen ja Helpompi Nuori, mikä motivoi vanhempia Sipsihirviön kimppuun aina uudestaan. Vanhemmat joutuvat usein myös klassisen kysymyksen eteen: milloin pusken, muistutan ja kannustan eteenpäin, milloin peruutan ja jätän nuoren ottamaan yksin vastuuta urheilemisesta? Päätyykö se kohta kioskin kulmalle notkumaan ja juomaan siideriä? Maksanko taas urheiluseuran kausimaksun, vaikka poika sanoo, että ei oo järkee? Jos sanon, ettei makseta enää kausimaksua, poika alkaa itkeä.

Ei oo järkee.

Eräs menestynyt ammattilaisurheilija totesi minulle vakavana, että vasta aikuisena hän ymmärsi, miten paljon äiti teki sen eteen, että poika sai mahdollisuuden urheilla. Nuorena asiaa ei osannut arvostaa.

Kun vanhemmat ovat saaneet itsensä ja nuorensa syyllisten penkille, he kääntävät katseensa valmentajiin. Miksi oma nuori ei pärjää ja saa peliaikaa? Miksi joukkue epäonnistui? Ovatko treenit liian kovia, kun nuori on taas niin väsynyt kotona? Valmentaja saa osansa myös siitä, jos hän ei ole riittävän dynaaminen, hymyilevä ja täysin oppinut. Valmentajat ovat tunnetusti myös sokeita, arviointikyvyttömiä ja erittäin puolueellisia. Jos valmentaja on mies, hänellä on varmasti omat suosikkityttönsä.

Urheiluseurat ovat kaikki epäonnistuneet rekrytoinnissa, koska ne eivät ole vielä löytäneet Täydellistä Valmentajaa.

Jotta syytösten kehä ei katkeaisi, valmentajat syyttävät vanhempia siitä, että he purkavat nuoren kautta omia turhautumiaan ja rikki menneitä unelmiaan. Vanhemmat astuvat valmentajien mielestä liikaa valmennustontille. Vanhemmat nähdään myös "managereina", jotka puuttuvat heille kuulumattomiin asioihin ja asettavat liikaa paineita urheilijoille. Vanhempien tehtävä kun on kannustaa, kustantaa ja kuljettaa - ei muuta. Vaatia ei saa, maksoi puuha vaikka mansikoita.

Vanhemmat puolestaan kokevat, että rahapussin raottamisesta ja loputtomien tuntien uhraamisesta urheilun pyhään maahan pitää seurata vara myös sanoa jotain - asiasta tai asian vierestä.

Silloin taisi olla hyvä, että vanhemmat pörisivät ja protestoivat, kun eräs valmentaja ei krapulansa vuoksi taas päässyt kisapaikalle. Sekin krapula oli kustannettu junnujen hankalien vanhempien rahalla.

Junioriurheilussa ei voi välttyä yhteentörmäyksiltä. Syntyy väärinkäsityksiä, hiertymiä ja äkillisiä hyvästejä. Vaikka olen tilannetta seurannut monen urheilijan ja lajin parissa vuosia, en ole vielä yhtään selkeää syyllistä löytänyt. Vikaa ei ole yksiselitteisesti nuorissa urheilijoissa, vanhemmissa tai valmentajissa, vaan kaikissa heissä aina välillä, niin kuin elämässä yleensäkin. Kuten eräs valmentaja äskettäin tiivisti: "Meille kaikille tekee joskus hyvää katsoa peiliin."

Kilpaurheilu on rankkaa puuhaa ja usein palkitsevaa. Hienoa hommassa on se, että kaikki osapuolet kasvattavat toisiaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti