keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Nainen jääkiekosta (juuri näin)

SAA NAURAA

Blogitekstit ovat täydentyneet hissukseen, koska olen tehnyt töitä urakalla.

Viimeiset pari viikkoa olen nähnyt kovasti jääkiekkounia. Myötätuntoinen ystäväni lähetti minulle tämän ketjuviestin:

Naisen kertomus jääkiekon ihmeellisestä maailmasta

Koska olen perehtynyt Jääkiekkoon, haluan jakaa tietoni
muiden kanssa. Voit luottaa asiantuntemukseeni, sillä olen
perehtynyt aiheeseen varsin laajasti. Kävin 70-luvun lopussa
yhdessä Jääkiekko-ottelussa Helsingissä ja heti perään toisessa
Tampereella 90-luvun alussa. Lisäksi olen nähnyt Jääkiekkoa
useita kertoja Urheiluruudussa sulkiessani televisiota.

Jääkiekko on kamppailu-urheilua. Lajissa kamppaillaan
perimmiltään istumapaikoista. Pelissä on kaksi joukkuetta ja
paljon numeroituja pelaajia. Heille ei kuitenkaan ole varattu
numeroituja paikkoja. Paikkoja on vähemmän kuin pelaajia.
Osa pelaajista joutuukin istuimen vapautumista odotellessaan
säntäilemään aidatulla kentällä. Aitauksessa olo on tehty
mahdollisimman vaikeaksi: kenttä on jäädytetty vaarallisen liukkaaksi ja
pelaajien jalkoihin on sidottu metalliterillä varustetut kengät.
Lisäksi toisen joukkueen pelaajat tönivät koko ajan.

Istumapaikkoja vartioi kunkin joukkueen Capo di tutti capi.
Hän on se huonosti istuvaan ja räikeään pikkutakkiin
sonnustautunut yrmy mies, joka jauhaa koko ajan purukumia.
Hän häätää muutaman pelaajan kerrallaan aitaukseen
tuupittavaksi. Penkeille jääneet eivät haluaisi päästää ketään
lähtijöiden tilalle, vaan he hakkaavat aitauksesta tulijoita isoilla
hanskoillaan ja käyräpäisillä kepeillä, eli mailoilla.

Pelaajan on mahdollista saada istumapaikka yksityisaitiostakin,
mutta siitä joutuu tappelemaan. Yksityisen istumapaikan
myöntää yleensä näkövammainen, mustavalko-paitaan
sonnustautunut mies, kutsumanimeltään Mulkku. Jos Mulkku ei
ole päässyt aitaukseen, häntä saattaa tuurata myös Dorka tai
Pelle. Pelaaja saa istua privaattiaitiossa kuitenkin vain pari
minuuttia kerrallaan. Sitten hänen on taas lähdettävä takaisin
aitaukseen tönittäväksi ja kampitettavaksi.

Pelissä on kaksi pelaajaa, joita ei päästetä ollenkaan istumaan.
He seisoskelevat aitauksen eri päissä verkosta rakennettujen
laatikoiden eli maalien edessä. Heitä kutsutaan maalivahdeiksi.
Aitauksessa vuorollaan olevat pelaajat koettavat osua näihin
raukkoihin mustalla kumikiekolla, jota lyödään em. mailoilla.

Jäähallissa soitetaan usein kivaa jumppamusiikkia. Katsojilla
on kaksi tärkeää tehtävää. Ensinnäkin katsojien on tarkasti
seurattava em. mustaa kiekkoa. Jos aitauksessa oleva pelaaja ei
osu kiekolla maalivahtiin, vaan kiekko livahtaa maaliin, on
katsomon reagoitava salamannopeasti. Mikäli katsoja kannattaa
sitä joukkuetta, jonka maaliin kiekko osuu, hänen on
huudettava mahdollisimman kuuluvasti "paitsio". Mikäli
katsoja kannattaa toista joukkuetta, hän voi huutaa mitä
tahansa, kunhan huutaa kovalla äänellä. Esimerkiksi "Öööh-
haa-möää-haa" on suositeltava huuto. Katsojien toinen tehtävä
on tunnistaa pelissä mukana olevia vähemmistöjen edustajia.
Lajin fanaattisimmat kannattajat ovat tosi päteviä tunnistamaan
esimerkiksi joukkueisiin kuuluvia homoseksuaaleja. Pelin
edetessä useaa pelaajaa tervehditäänkin katsomosta iloisilla ja
reippailla "homoo-o- o" -huudoilla.

Nyt vain seuraamaan Jääkiekkoa! Se on todella
mielenkiintoista, kun ymmärtää pelin juonen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti