perjantai 9. huhtikuuta 2010

Piskuinen kauhutarina


ASIAA STRESSINHALLINNASTA

Vuosi 1986, kesätyö paikallisessa tehtaassa. Alkoi sataa, kun työvuoroni päättyi. Taitoin pitkän työmatkan aina polkupyörällä ystäväni kanssa. Tällä kertaa ystäväni pyörä oli hajonnut, vain minä olin pyörällä ja hän aikoi jäädä sateeseen kävelemään.

Olin kuullut hauskoja tarinoita siitä, miten muutamat ystäväni olivat liftanneet kesäpäivinä Helsinkiin ja kohdanneet aina - näin minulle vakuutettiin - todella kivoja ihmisiä. Minä en ollut koskaan liftannut.

Koska tiesin, että pyörätön ystäväni ei uskalla liftata, päätin ryhdistäytyä. Tarjosin hänelle pyöräni ja sanoin, että minä liftaisin ja siten pääsisimme molemmat nopeasti kotiin.

Aloin katsella ohi ajavia autoja. En saanut edes peukaloani pystyyn, kun tien reunaan pysähtyi vaalea auto, jossa oli hyvin pitkä, suljettu peräkontti. Hälytyskellot hieman jo heräsivät, mutta olin päättänyt olla reipas. Kurkkasin auton sisälle ja kysyin, pääsisinkö kyydissä isoon risteykseen asti. Viisikymppinen mieskuljettaja ei katsonut minua, tuijotti vain eteensä, mutta antoi myöntävän vastauksen.

Sitten mentiin ja satoi entistä enemmän.

Aloin hermostuneesti puhua jotain ystävällistä. Mies keskeytti minut ja sanoi: "Tiedätkö, mitä voi sattua sinun kaltaisellesi tytölle, joka liftaa yksin?" (Hälytyskelloni olivat jo äänekkäämmät.) Minä, teennäisen ystävällisesti: "No, mitä?" Mies: "Voi joutua tällaisen miehen kyytiin."

Käännyin katsomaan häntä. Hän oli avannut pitkän vaalean popliinitakkinsa, jonka alla hänellä oli yllään vain vanhanaikaiset naisten alusvaatteet, rintaliivit ja alushousut.

Mies alkoi kertoa, että hänellä on tapana sulkea tyttöjä auton peräkonttiin, viedä heidät metsään, siellä sitten jotain (epämääräistä mutinaa), ja metsään hän tytöt jättää.

Muistan yhä, miten aivoni alkoivat tuntuvasti hakata kovilla kierroksilla. Jotain oli keksittävä. Auto ajoi lujaa vauhtia, enkä voinut hypätä kyydistä pois. Aloin hyvin ystävällisesti kysyä mieheltä tietääkö kukaan hänen ongelmastaan, kuinka kauan hänellä on ongelma ollut ja onko hänellä vaimoa. Sain selville, että hänellä ei ole ystäviä, mutta hänellä on poika.

Valitsin sanani tarkkaan, täysin vaistonvaraisesti. Kerroin, miten hänen kannattaisi käydä juttelemassa jonkun viisaan ihmisen kanssa. Kun olin saanut miehen juttelemaan ja suremaan omaa yksinäisyyttään, kysyin häneltä, miltä hänestä tuntuisi jos joku tekisi samoin hänen pojalleen kuin mies minulle.

Lopputulos oli, että mies kiitteli minua ihanaksi ihmiseksi ja päästi minut isossa risteyksessä pois autosta. Sitä ennen hän oli kysynyt voisiko hän tulla joskus luokseni iltateelle, mutta sanoin muuttavani pian pois maasta.

Kun jäin tienposkeen, en tullut katsoneeksi rekisterinumeroa. Jalat tärisivät ja tunsin vain kiitollisuutta siitä, että olin hengissä. Olin samana päivänä yhteydessä myös poliisiin.

George Kohlrieser on maailman tunnetuimpia panttivankineuvottelijoita. Hän on kertonut lukuisista tositilanteista, joissa panttivanki on pelastunut nimenomaan liittoutumalla kaappaajansa kanssa. Eräs mummu oli pelastunut alkamalla laittaa kotiinsa murtautuneelle väkivaltaiselle vankikarkurille ruokaa.

Minä en nuorena tyttönä tiennyt mitään stressinhallinnasta tai panttivankiteorioista, vaan toimin täysin syvästä vaistosta käsin. Ainoa motiivini oli halu pysyä hengissä, ja siksi minulla ei ollut varaa avuttomuuteen eikä paniikkiin.

Tämä pieni episodi kaukaa vuosien takaa osoittaa hyvin selvästi, millaisia ihmeellisiä voimavaroja meissä piilee ja kuinka huikeat ovat aivojemme mahdollisuudet.

Tuo liftauskerta jäi muuten elämäni ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Uskon minä vähemmästäkin.

1 kommentti:

  1. Tämä juttu piti tavata pariinkin kertaan. Tajusin, että juuri erilaisissa tiukoissa tilanteissa elämäni varrella olen minäkin löytänyt joskus aika ihmepuolia itsestäni. Nyt olen jo eläkeläinen, mutta en ole lopettanut itseni kehittämistä. Aivot pysyvät virkeinä kun seuraan opetuksiasi parhaani mukaan.

    VastaaPoista