tiistai 29. syyskuuta 2009

Kuka pelastaisi urheilijan?


Jollain merkillisellä tavalla suomalaisille tuntuu olevan ominaista paitsi huono itsetunto, myös vahingonilo. Ehkä noilla kahdella on jotain yhteyttä.
Kun urheilija menestyy, hänet nostetaan jalustalle ja hänestä tulee koko kansan lemmikki. Ainakin joksikin aikaa.
Sitten tulee hetki, jolloin urheilija epäonnistuu tai hänet isketään kanveesiin, josta hän ei enää nouse tarpeeksi nopeasti. Häviäjästä ja epäonnistujasta tulee jälleen koko kansan omaisuutta, perspektiiviltään vääristynyttä sirkushuvia, kun hänen epäonnistumisensa saa meidät tuntemaan olomme paremmaksi omien epäonnistuneiden yritystemme keskellä. Olemme vähemmän surkeita, jos toinen on surkeampi.
Kuka välittää urheilijasta hänen uransa päätyttyä tai silloin, jos hän kaipaisi tukea omaan jaksamiseensa? Liian moni urheilija kantaa tässä maassa yhä turhaa tuskaa.
Ehkä todellisia sankareita ovat he, joita emme enää edes noteeraa.

2 kommenttia:

  1. Olipas koskettavaa tekstiä ja naulankantaan tässä tiukassa yhteiskunnassamme. Löysin tämän tekstisi vähän kuin sattumalta, mutta jatkoin lukemista.

    VastaaPoista
  2. Urheilija on parhaassa terässä silloin, kun hän jaksaa luottaa omaan tekemiseensä. Sieltä se vahvin terä löytyy.
    Niin mitä sitten, jos sitä itseluottamusta ei ole? Kyllä psyykkisen valmennuksen tulisi olla jo jokaisen ammattiurheilijan vakiovaruste, mutta ei sitä vielä oikein tajuta. Onneksi ajat muuuttuvat......
    Meillä on varmasti monella entisellä urheilijalla tosi paljon annettavaa nykyisille tekijöille, miksi ei sitten enemmän kuunneltaisi ja arvostettaisi sitä, mitä menneet uurastajat ja saavuttajat saavat aikaiseksi. Myös heidän tuskansa (niin kuin mainitsit) voisi valjastaa tulevien huippu-urheilijoiden viisaudeksi ja voimavaraksi. kaikesta voi oppia ja eri ikäiset urheilijat voisivat enemmän oppia toisiltaan.

    VastaaPoista