tiistai 31. heinäkuuta 2018

Näin olen rakentanut onnellista kesää

ASIAA VASTUULLISESTA HYVINVOINNISTA



Minulla ei ollut tälle kesälle erityisiä suunnitelmia työ- ja opiskeluasioiden eteenpäin viemisen lisäksi. Ajattelin, että treenaan, syön terveellisesti, tutustun paremmin uuteen kotikaupunkiini Helsinkiin, käyn Mummotunnelissa joraamassa ja olen ystävilleni mahdollisimman hyvä kestitsijä.

Nuo kaikki toteutuivat.

Jo alkukesästä näin, että yhtälööni tulisi kuulumaan myös surua ja irtipäästämistä henkilökohtaisen asian vuoksi. Joten treenasin irtipäästämisen taitoa ja elämän hyväksymistä ihan sellaisena kuin se minulle annetaan. Elämän kirjoonhan kuuluu monenlaista: ylä- ja alamäkeä, positiivisia yllätyksiä ja pettymyksiä, energiaa ja väsymystä.

Mutta minä olen keskittynyt. Olen keskittynyt tekemään jokaisesta päivästäni parhaan mahdollisen. Kävin pari kertaa myös treffeillä, ja se oli kivaa. Kävin kolmannen kerran treffeillä. Hän sanoi tietävänsä paljon jo siitä, kun katseemme ensimmäisen kerran kohtasivat.

Nyt tuntuu todella hyvältä olla parisuhteessa. En ole enää pitkiin aikoihin ajatellut, että pitäisi tulla joku Herra Oikea. Olen vain halunnut olla mahdollisimman onnellinen ja tehdä kivalta ja oikealta tuntuvia siirtoliikkeitä elämässäni.

En tarvitse enkä kaipaa vuosisadan rakkaustarinaa. En halua pakottaa parisuhdettani johonkin tulevaisuuden muottiin tai yhteiskunnan normeihin. Haluan ottaa päivän ja tunnin kerrallaan, ja onneksi toinen ymmärtää asian kiitettävästi.

Olen todella onnellinen. Rakkauspsykoosissa olen luistanut liikaa työ- ja opiskeluasioiden eteenpäin viemisestä tässä kuussa, mutta tiukka tahti alkoi eilisellä täydellä työpäivällä, ja sitä tahtia haluan pitää yllä. Nyt kalenterissani on myös ne kohdat, joissa lukee Mies.

Ei onnellisuutta vain ulkoisten olosuhteiden tai toisten ihmisten ansiosta, vaan onnellisuutta ennen kaikkea siksi, että kaiken keskellä onnellisuutta voi rakentaa – tapahtui ympärillä ihan mitä tahansa tai on tapahtumatta. Tällä filosofialla minä sain kirsikan kakkuni päälle.



sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Todellisuus on aina sekunnissa


ASIAA KAUNEUDESTA TÄSSÄ JA NYT

Olen jo viikkoja treenannut kovaa. En habaa, en sixpäkkiä.

Olen treenannut sen sisäistämistä, miltä hetkessä eläminen tuntuu.

Jos seuraat kasvillisuutta ja eläinkuntaa, kaikki tapahtuu siinä tässä ja nyt. Elämä, kuolema, uusi nousu. Luonto on täysin läsnä siinä, mitä tapahtuu, eikä se vastustele tosiasioita vaan mukautuu, sulautuu ja tekee oman sinnikkään osansa mahdollisuuksien mukaan. Ei se huutele kärsimystään tai katkeroidu. Luonto ei valita osaansa.

Joku tai jokin lähtee, kuolee, muuttuu. Miten kaunista sekin on, jos meillä on sisällämme rakkaus ja rakkauden tuoma myötätunto. Siitä seuraa hyväksyminen ja elämään luottaminen. Voimme tehdä osuutemme, ja muu menee omalla painollaan.

Opetan asiakkailleni lähes aina sitä, että meillä on oikeasti aina vain tämä hetki. Jos mielen tasolla tämän oivaltaa, on se jo hyvä alku. Mielen jälkeen voi lähteä kuulostelemaan sitä, mitä tässä hetkessä on. Kehossa, mielessä, ympärillä, omassa olemisessa.

Älä mene asioiden edelle. Nyt on kyse tästä hetkestä.

Olen huomannut, että tämä hetki on – jo tällä treenikokemuksella – aina kaunis ja valtavasti energiaa täynnä. Hetki on kaunis aina, jos en mene sekuntien edelle. Voin hengittää itseni sisälle tähän hetkeen. Elämän haasteet eivät pyöritä minua eikä mahdollinen ahdistus kestä kovin kauan, jos palaan siihen, että olenpa muuten taas vain tässä hetkessä.

Tämä hetki on aina ystävällinen ja lempeä minua kohtaan, kun mieleni rauhoittuu syytöksiltä, arvostelulta, kaunalta, huolilta ja kaikelta, mitä stressiksi sanotaan.

Tämä hetki muuttuu koko ajan, ja minun kannattaa pysytellä sen mukana sekunti sekunnilta.

Se ei ole hetkessä elämistä, että istun kahvikupin äärellä mitään tekemättä ja mieleni juoksee tulevaisuudessa tai menneessä. Jos menen liiaksi asioiden edelle tai jumitun menneisyyteen, teen tilaa negatiiviselle ajattelulle ja kaikelle, mikä ei oikeasti ole todellisuutta, koska todellisuus on sekunnissa. Tässä hetkessä, kun kuulen sekuntiviisarin iskevän ja muuta minulla ei ole, negatiiviselle ajattelulle ei jää tilaa. Treenaa vaikka.

Vain hetkeen rauhoittumalla voin myös suunnitella tulevaa ja luottaa siihen, että tapahtui mitä tahansa, minulla on taas tämä hetki, jossa voin tuntea rauhan laskeutuvan kuin siipensä lennosta sulkevat lokit kohti maan tasoa – ne samat lokit, joiden alaspäin viettävää lentoa katselin kävellessäni äskettäin hyvin onnellisena öisiä Helsingin katuja kilometri toisensa jälkeen.




Kärsimyksen määrään voi vaikuttaa. Omaa tai toisen kärsimystä ei kannata lisätä ruokkimalla konflikteja kisaten siitä, kuka on oikeassa tai mikä on pielessä. Asioista voi keskustella itsensä tai toisen kanssa, mutta senkin voi tehdä niin, että on rauhassa itsensä kanssa ja sanoo sisäiselle negatiiviselle äänelleen:

Oletpa sinä suloinen. Rakastan sinua.

Silloin sisäinen negatiivinen äänikin saa sen huomion, jota se niin pienenä ja pelokkaana tarvitseekin.


sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Voittajista, menestyjistä ja parhaasta tähtipölystä

ASIAA OMAAN TEKEMISEEN KESKITTYMISESTÄ




Elämässä voittaja ei ole hän, joka voittaa. Elämässä voittaja on se, joka yrittää tehdä parhaansa.

Menestys on sivutuotetta sille, että olemme tehneet parhaamme. Menestys voi olla ulkoista, mutta ulkoinen menestys ei koskaan tuo kestävää onnellisuutta. Rahan tai meriittien saavuttaminen ei takaa sisäistä hyvinvointia, ja ilman sisäistä hyvinvointia meillä ei ole kovin paljon hyvää.

Parhaansa tekeminen itselle tärkeissä asioissa on joskus tuskallista, fyysisesti tai henkisesti, mutta saavutukset, pienet tai isot, sisäiset tai ulkoiset, tuovat iloa, sellaista iloa, jonka vain kovasti yrittänyt ja vanhoja raja-aitojaan ylittänyt voi tuntea.

Eikö tärkein tavoite olisi aina ihmisenä kasvaminen? Se ei tarkoita, ettemme voisi hyväksyä tässä ja nyt itsemme jo sellaisena kuin olemme. Ihmisenä kasvamiselle on hyvä suunta se, että haluamme kasvaa rohkeammiksi, rehellisemmiksi ja tasapainoisemmiksi.

Ystäväni ihmetteli, kun en muistanut erään tuttuni suuria ammatillisia saavutuksia kovin tarkkaan. Kiinnitän asiakkaideni kanssa huomiota heidän saavutuksiinsa ja tavoitteisiinsa, koska se on olennaista työssäni, jotta voin auttaa asiakkaitani pääsemään heille tärkeisiin tavoitteisiin. Mutta yksityiselämässäni minulle on täysin sama, onko jollakulla paljon rahaa, mitalit kaulassa ja kaunis ulkomuoto. Tärkeintä on, onko tuo ihminen hyvä tyyppi - rehellinen, vilpitön, kiltti ja luotettava.


"Henkinen tolkkusi tekee sinusta voittajan tai häviäjän."

Jos huomaan siviilielämässäni, että joku haluaa lähelleni, koska hän on lukenut minusta jostain ja kiinnostunut ennen kaikkea julkisuuden takia, en ole innokas päästämään häntä lähelleni. En tarvitse bändäreitä enkä faneja yksityiselämääni. Tunnen joitakin julkisuudesta tuttuja ihmisiä, mutta en myöskään halua viettää siviilissä aikaa julkkisten kanssa, elleivät he tunnu oikeasti hyviltä ihmisiltä. En tarvitse yhtäkään julkisuudesta tuttua sirottamaan tähtipölyään päälleni, koska tähtipöly lisääntyy ympärilläni ihan niin, että huolehdin omasta henkisestä kasvustani parhaani mukaan ja tahkoan elämässäni asioita ja projekteja, joista olen iloksi asti syttynyt. Ei se lopputulos, vaan se, että yritin, elin, tein, ihan itse - enkä toisen "paremmuudessa" roikkuen.

Minulla on paljon tekemistä. Kolme tärkeintä projektiani ovat nyt asiakastyön lisäksi seuraava kirjani, verkkokurssin tekeminen urheilijoille ja syksyllä alkava podcast. Ihan itse otan vastuuta siitä, mitä teen tai jätän tekemättä, mutta oma potentiaali on kuin metsä, jossa on monta polkua ja paljon tähtipölyä.

Olen viime aikoina tuntenut merkillistä rauhaa, kiinnipitämättömyyttä ja täydellistä luottamusta elämään. Tämän kasvaneen tasapainon eteen teen myös paljon töitä. Tasapaino on kuin kiikkulauta, joka helposti kolahtaa pois balanssista, ellemme ole hereillä itsemme kanssa. Minulla on sisäinen varmuus siitä, että haasteellisessa ja ihanassa elämässäni kaikki menee nyt ihan oikein päin, ja itsestäni on kiinni se, elänkö elämää, joka jää eletyksi vai elämättömäksi.




sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kärsimystä voi antaa pois

ASIAA KORJAUTUVISTA IHMISSUHTEISTA


Yhtenä iltana saan taas Facebook-kaveripyynnön joltakin mieheltä. Hänen nimensä on etäisesti tuttu, mutta se ei silti soita minussa minkäänlaista kelloa. Katson hänen Facebook-kuviaan, ja samassa olen taas 17.

Hän oli ensimmäinen poikaystäväni. Sanon häntä tässä vaikkapa Eetuksi. Pidin Eetusta, vaikka hänellä oli kloorista vihreäksi värjäytynyt tukka ja mustaa kynsilakkaa. Tai ehkä pidin hänestä juuri niiden takia. Hän oli kiltti, puhelias ja jämptin kulmikas.

Seurustelumme ei päättynyt iloisesti. Eetu halusi ulos omista syistään, ja minä hukutin suruni suureen rakkauteeni alkoholiin. En koskaan ajatellut häntä enää lämmöllä enkä muutenkaan myönteisesti.

Toissapäivänä puhuimme puhelimessa pari tuntia. Tuntui kuin olisin hyvän ystäväni kanssa puhunut. Puhuimme suhteemme tapahtumista, eromme syistä, molempien elämänkulusta.

Muutama kuukausi sitten Jorekin soitti, ja kyllä, nimi on muutettu. Seurustelin Joren kanssa 16 vuotta sitten. Mitä enemmän avauduin, sitä tylymmäksi Jore ryhtyi. Aina kun jätin hänet, hän itkien halusi takaisin. Suhde oli rankka. Näin Joren kaukaa Pori Jazzeilla pari vuotta sitten, ja tunne ei ollut lämmin.

Puhelumme aikana Jore kesti hyvin palautteeni. Sanoin, että haluan olla rakentava ja että toivon puhelun johtavan rauhaan välillämme, mutta suhde oli minulle traumaattinen. Hän ei muistanut, mitä minä muistin, mutta hän pyysi sydämestään anteeksi monta kertaa. Hän kertoi arvomaailmansa muuttuneen suhteemme jälkeen.

Jore sanoi, että nykyisestä pitkäaikaisesta kumppanistaan huolimatta hän ei ole koskaan tavannut ketään toista kuin minä, joka olisi ollut hänelle kuin sielunkumppani. Olin tehnyt häneen suuren positiivisen vaikutuksen.

Olin kuulemastani täysin ällistynyt. Minä? Minä, jota hän kohteli niin pöyristyttävän huonosti? Minä, jota hän kehotti menemään plastiikkakirurgille, jotta näyttäisin paremmalta?

Mutta nyt me puhuimme sydämestämme ja rakentavasti, vuosia viisaampina, ja silti tosiasioita tai omaa vastuutamme väistelemättä.

Illalla Jore lähetti kuvan lenkiltään. Hän kirjoitti, miten kevyemmältä pitkä lenkki oli tuntunut nyt, kun saimme kaiken purettua ja puhuttua vuosien jälkeen. Minunkin oli helpompi olla. Mennyt suhteemme ei enää paina piirun vertaa. Kaikki on anteeksi annettu.

Elämä on siitä hyvää ja ihmeellistä, että JOS jokin on ihmissuhteessa jäänyt kesken, se nousee vielä joitakin kimuraisia raitteja pitkin käsittelyyn.

Molempia miehiä minun olisi hyvin helppo halata nykyään lämpimästi. Me emme tarvitse mitään toisiltamme, on vain välittämistä ja hyvää tahtoa. Tämä on mahdollista minkä tahansa ihmissuhteen päättymisen jälkeen vain, kun molemmat osapuolet ovat siihen valmiit, eikä siihen voi liittyä minkäänlaista teeskentelyä tai egosta tulevaa kätkettyä agendaa.

Kiitos, Elämä, siitä, että opetat minulle koko ajan mitä kaikkea hyvää voi tapahtua, kun seisoo omilla jaloillaan ja kohtaa toisen rehellisesti mutta hyväntahtoisesti, haluten luopua turhasta kärsimyksestä.


keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Kenet saattaisit rajan taa?

ASIAA RAKKAUDESTA JA SIITÄ, MIKÄ EI OLE RAKKAUTTA



Ystäväni isä lähestyi kuolemaa monta viikkoa sairaalapedissä maaten. Ystäväni ja hänen äitinsä olivat isän lähellä kaikki yöt, viikosta toiseen. Yritin olla ystäväni tukena viestein ja sydämiä lähetellen.

Sivustaseuraajana hämmästyin, kun tajusin, että noinkin voi kuolevan ihmisen saatella eteenpäin. Ei kotiin tai muihin ympyröihin kuolevan viereltä nopeasti paeten, vaan lähellä nukkuen, tarvittaessa juottaen ja kädestä pitäen, muun elämän sivuun hetkeksi laittaen. Oivalsin, että se olisi myös itselleni joskus kaunis tapa lähteä, jonkun rakkaan ollessa lähellä joka kerta, kun palaan tajuihini tai herään unesta vielä uuteen päivään kuoleman ollessa jo kovin lähellä.

Meillä ei ole ollut suvussa sellaista tapaa, että rakas saateltaisiin rajan yli viereltä poistumatta. Ehkä me emme ole olleet kovin hyviä rakastamaan.

Ystäväni isä oli rakastava isä. Vähäpuheinen mutta toiminnallaan aina välittävä ja kannustava. Oma biologinen isäni oli sellainen, jota pelkäsin henkeni edestä. Onneksi ystäväni hyvin ymmärtää, että kokemukseni on erilainen.

Mietin ihmisiä, joiden vierelle lähtisin tarvittaessa oitis, jos heidän maanpäällinen elämänsä kulkisi viimeisiä aikojaan. Poikani, muutama sielunsisar, sielunveli. Nukkuisin ja valvoisin kahta kertaa miettimättä heidän lähellään viimeiset ajat, jos sellainen tarve toisella ilmenisi. Kaikki muu voisi odottaa.

Joskus joku asiakkaani sekoittaa rakkauden ja läheisriippuvuuden. Minullekin on käynyt niin.

Läheisriippuvuus on esimerkiksi sitä, että
- yrität elää toisen puolesta,
- koet, ettet voi elää ilman toista,
- yrität pelastaa toisen silloin, kun hän kieltäytyy ottamasta vastuuta valinnoistaan,
- annat toisen kohdella sinua huonosti tai
- yrität väkisin saada toisen pysymään elämässäsi.

Suru muuttuvista ihmissuhteista, eron tai kuoleman kautta, on kovin inhimillistä. Suru voi onneksi muuntua meissä myötätunnoksi, voimaksi tai vaikkapa viisaudeksi. Jos suru ei muunnu hyväksi, me aina vain siirrämme sitä eteenpäin, omaan tulevaisuuteemme ja myös tuleville sukupolville.

Todellinen rakkaus on konkreettista voimaa, joka ei todellakaan katkea eroon tai kuolemaan.


sunnuntai 6. toukokuuta 2018

"Minna, onko sinulla ADHD?"

ASIAA INTOHIMOSTA JA PÄÄTTÄVÄISYYDESTÄ



Vaihdoin uuden tuttavan kanssa ajatuksia työlounaalla. Keskustelu oli mielenkiintoista ja jopa henkevää. Kerroin hänelle suurpiirteisesti muutamasta työprojektistani, jotka ovat nyt päällä ja joita puran yksi kerrallaan ja välillä vähän lomittain. Hän kysyi, onko minulla ADHD, kun minulla on niin monta palloa ilmassa.

Mielestäni kysymys oli rehti ja vilpitön ja siksi hurmaava. Ymmärrän hyvin sen, että paljon ja erilaisia juttuja tekevästä ihmisestä voi tulla ADHD mieleen.

Sitten hän jatkoi linjaansa kysymällä, onko minun vaikea keskittyä.

Sanoin, että minun on todella helppo keskittyä kaikkeen, mikä on minulle OIKEASTI mielekästä ja tärkeää. En ole ihminen, joka innostuu, mutta ei saa mitään aikaiseksi. Jos työjuttu on päällä isona projektina tai yksittäisten asiakkaiden kanssa, keskittymiseni on yleensä 90–100 % luokkaa. Pystyn sulkemaan yksityiselämän tilanteet tai vaikkapa hetkittäisen nälän huomiokenttäni ja mieleni ulkopuolelle ja elämään täysin hetkessä.

Moni ihminen innostuu miljoonasta asiasta, mutta ei koskaan saa mitään oikeasti aikaiseksi. On hienoa ja tärkeää innostua, mutta innostumalla ei rakenneta kauheasti mitään konkreettista. Innostuksen lisäksi tarvitaan työhaalarit ja raakaa työntekoa fyysisesti tai henkisesti. Rankkaahan se työnteko välillä on, myönnän.

Minulle fokus on huomioni suunta, joka on kuin leveä energianuoli. Siinä on niin paljon voimaa, että asiat tapahtuvat, jos niiden kuuluu ylipäänsä tapahtua ja jos annan projektille kaikkeni. Lopputulosta en voi hallita muulta osin kuin siltä, teenkö parhaani.

Minulla ei ole ADHD:ta, mutta on hyvä muistaa, että usein ADHD-persoonallisuudet ovat rohkeita, luovia, innostuvia ja omia polkujaan kulkevia. Heiltä voimme oppia paljon.

Minä olen tahdonvoimaani ja päättäväisyyttäni kasvattanut viime vuosina erityisesti jääkiekkoilija-asiakkaitani seuraamalla. Heistä nöyrimmät ovat myös valtavan sitkeitä.

Sain opintojeni osalta leffakäsikirjoituksen ekan version kirjoitettua. 102 sivua englanniksi ja tuskaahan se oli. Mutta minä tein sen. Seuraavina isoina projekteina ovat verkkokurssin tekeminen (juuri teille) ja seuraavan kirjani kirjoittaminen.

Mikä on sinulle seuraava tärkeä projektisi?
Se voi olla myös henkinen – vaikkapa se, että opit paremmin rakastamaan ja arvostamaan itseäsi.



lauantai 28. huhtikuuta 2018

Maailma kuin suuri mielisairaala

ASIAA OMAN ELÄMÄN MAHDOLLISUUKSISTA

Tänään kalliolla meren äärellä.

Edesmennyt joogi Paramahansa Yogananda sanoi, että suurin osa maailmaa on kuin mielisairaala. Ihmiset ovat sairaita eri syistä. Yhtä riivaa kateus, toista viha, kolmatta ehkä pakkomielteet.

Vaikka minulla on nyt monenlaista projektia menossa, olen tuntenut viime päivinä suurta rauhaa. Suhtaudun tulevaisuuteen hyvin toiveikkaasti ja ilolla sitä odottaen. Teen paljon töitä, ulkoilen paljon ja panostan asioihin, joista tulee kiva olo. Olen pystynyt myös päästämään syvemmin irti joistakin henkilökohtaisista asioista, joista olen tuntenut pitkään syyllisyyttä ja huolta.

Olen siis entistä voimallisemmin kyennyt ottamaan vastuuta hyvinvoinnistani.

Tänään huikeaa kauneutta kaikkialla.

Jos katsoisin maailman hulluuksia tai ihmisten (hetkittäisiä) hulluja juttuja niin, että kuvittelisin niiden olevan koko totuus kaikesta, en jaksaisi. Tuntuisi raskaalta elää maailmassa, jossa on niin paljon kaikkea ikävää. Mutta olen kehittänyt itselleni taidon katsoa asioita etäältä ja isommasta mittakaavasta muutamalla periaatteella.

1) Mitä tahansa kohtaankin tai mitä tahansa koenkin, voin kasvaa sen avulla entistä viisaammaksi, vahvemmaksi ja pelottomammaksi.
2) Minun maailmassani elämä ei pääty kuolemaan. Tässä maailmassa oleminen on väliaikaista (hurraa!) ja täällä ollessamme meidän kannattaa työstää pelkojamme, jotta voisimme kevyimmin mielin kokea enemmän elämäniloa – iloa siitä, että olemme ylipäänsä vielä elossa. (Ja tämä huolimatta meitä ympäröivästä hullusta maailmasta.)
3) Mitä tahansa koen, sen kuuluu tapahtua minulle – muuten se olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Kannattaa siis hyväksyä elämä sellaisena kuin se kohdalle lankeaa.
4) Olen vastuussa omista valinnoistani. Jos en ole tyytyväinen elämäni kokemuksiin tässä ja nyt, voin aina valita toisin – ja heti – varsinkin ajatusten tasolla. Ajatuksesta muutos lähtee.

Hyvässä seurassa.

Aina, kun emme ymmärrä toisten ihmisten käyttäytymistä, teemme itsellemme suuren palveluksen, jos yksinkertaisesti päästämme irti siitä tosiasiasta, että joku tässä maanpäällisessä näytelmässä esittää tällä kertaa psykopaatin tai aggressiivisen ihmisen roolia. Ja hänen kanssaan ei kannata langeta loputtomaan joukkopsykoosiin.

Toiset ihmiset heräävät, jos heräävät ja kun heräävät. Tärkeämpää on huolehtia siitä, että pysyy itse hereillä oman elämänsä mahdollisuuksien parissa. Puolensa kyllä kannattaa pitää, mutta ei yhteisen psykoosin kautta.

Ei tarvitse hyväksyä eikä ymmärtää,
vaan päästää irti.
– Katri Helena