sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Älä mene väärään suuntaan äläkä hermoile

ASIAA SEKUNTIVIISARIN VÄRÄHTELYSTÄ

Kuva: Instagram, leo.leksa 2017

Olen ollut onnellinen viime aikoina. Onnellisuus ei tarkoita tässä kohdassa, että olisin ekstaasin partaalla koko ajan, mutta olen tuntenut hetkissä tarkoituksenmukaisuutta ja elämisen kaunista syvyyttä. Se on ollut täysin tietoinen valintani.

Äsken kävin koirani Lillin kanssa taas metsässä. Matkalla törmäsimme pyörätuolilla kulkevaan tuttuumme, joka oli menossa metsätietä pitkin lenkittämään labradorinnoutajaansa. Hän varoitteli lähestyvästä sadepilvestä. Metsän reunalla päästin Lillin vapaaksi. Lilli on oppinut kulkemaan metsässä omia reittejään jahdatessaan oravia. Näen usein, kun Lilli kääntyy vielä pitkän polun päässä katsomaan, että seuraan samaan suuntaan. Sitten hän katoaa hetkeksi näkyvistä. Me olemme hyvä tiimi.

Sade yllätti. Tulimme työtilaani keittämään kahvit. Vaihdoin päälleni kuivaa ja vedin villasukat jalkaani. Löysin jemmasta varahiustenkuivaajan, jolla kuivatin Lillin ja sitten juoksutrikooni. Lilli söi kuivattuja muikkuja ja minä raakasuklaata. Nyt meidän on täällä hyvä. Illemmalla rantaudumme kotiin.

Olen opetellut olemaan stressaamatta lähes stressipilkkuja halkomalla. Olen pysähtynyt viime aikoina hetkiin, joissa sekunnit lyövät. Mielessäni on kuin kello, jonka sekuntiviisarin värähtelemistä kuuntelen. Jos en pysty keskittymään sekuntiviisarin värähtämiseen, olen todennäköisesti liian levoton. Hion taitojani.

Olen oppinut viime vuosina paljon. Olen oppinut olemaan kärsivällinen, minä – ennen niin kärsimättömyyden perikuva. Olen opetellut hoitamaan ihmissuhteitani periaatteella "Onko tämä meille hyväksi"? Jos ihmissuhde on minulle tärkeä, haluan panostaa siihen ja antaa rakkautta ilman muita motiiveja.

Kun ajattelen itseäni jo lapsena tai nuorena aikuisena Kaliforniassa, ymmärrän nyt paremmin sisäistä ja siksi todellisinta luonnettani. Olen melkoinen elämäntapaintiaani, jonka täytyy kulkea uskollisena omaa polkuaan, tapahtui ulkomaailmassa talouden, politiikan tai muun saralla mitä tahansa. En jaksa juosta rahan perässä, koska se tekee minut sairaaksi. Teen työni hyvin ja antaumuksella, laitan käteni ristiin ja luotan, että elämä osoittaa tietään minulle ja näyttää, miten laskut maksetaan. Tähän asti kaikki laskuni olen aina pystynyt maksamaan. Ehkä pystyn maksamaan ne myös kantamatta asiasta huolta?

Jooga on vetänyt minua taas vahvasti puoleensa tankotanssin ohessa. Iltaisin levitän lattialle joogamattoni ja aloitan. Eräänä iltana lämmitin kylmäpuristettua seesamiöljyä ja hieroin sillä päänahkani, kasvoni, kaulani, niskani, hartiani, rintani, vatsani, pakarani ja kaiken. Eroottisinta mitä olen pitkään aikaan kokenut. Lupaan hieroa lämpimänkuumalla öljyllä myös sen ihanan miehen, jonka kenties vielä kohtaan.

Lainasin luvalla Instagramista @leo.leksa'n ihanan kuvan kesämielisistä lehmistä. Lapsena rakastin lehmien harjaamista. Kerran lehmät kyllä karkasivat minulta, kun minun piti tuoda ne pellolta takaisin navettaan. Ei mennyt ihan putkeen, ja niin minä juoksin parkuen ja liian isoissa kengissäni lehmien perässä pitkin kylätietä. Naapurinpoika istui aidan päällä matkan päässä, näki ahdinkoni ja hypähti keskelle tietä käännyttämään karkuun pinkovat lehmät. Jos en olisi hermoillut ja parkunut, todennäköisesti lehmätkään eivät olisi pinkoneet karkuun.

Ihan kaikesta voi ihminen oppia.

Antaudu tiellesi. Älä mene väärään suuntaan.  Älä hermoile yllättäviä käänteitä. Rauhassa. (Neuvoja itselleni.)



lauantai 10. kesäkuuta 2017

Ahdistuksella on asiaa

ASIAA SISÄISESTÄ RAUHASTA



Paratiisilintu laskeutuu kädelle, joka ei purista sitä.
– Tao te ching


Saatuani Intohimo-teokseni kirjoitettua joulukuussa 2016 olin hyvin helpottunut. Vihdoinkin omaa aikaa. Tammikuu meni ihmetellessä ja valmennustöitä tehdessä. Sain paljon haastattelupyyntöjä, jotka puolestaan aiheuttivat ympärilleni omanlaistaan aaltoliikettä. Aaltoilun tasaannuttua huomasin, että palasin usein kummalliseen kasvottomaan ahdistukseen. Ajattelin ensin, että se johtuu kirjaprojektini jälkeisestä väsymyksestä. Nukuin ja söin hyvin, mutta usein ahdistus laskeutui ylleni kuin sakea sumu. Olo oli välillä iloton, mikä huolestutti minua, joka olen syttyvää sorttia.

Nyt tiedän mistä ahdistukseni johtui. Tunnen usein olevani aivan väärässä maassa, yrittäen saada tolkkua siitä, miksi minun kuuluu olla juuri täällä nyt ja mikä tehtäväni mahtaa olla. Kaliforniassa minusta tuntui viiden siellä viettämäni vuoden aikana, että olin kuin kala hapekkaassa vedessä. Suomessa olen joutunut henkisesti kamppailemaan. Suomessa yllättävän monen ihmisen turva on omaisuudessa, brändissä, nokittelussa tai kulisseissa, jotka odottavat puhaltajaa. Olen ihmetellyt ihmisten ankeutta, pelkoja, hyökkäävyyttä ja taipumusta jumittua riippuvuuksiin. Olen ollut kauhuissani siitä, miten paljon ihmiset huijaavat ihmissuhteissaan ja pysyvät niissä, vaikka he eivät ole niissä onnellisia eivätkä tule olemaan. On parisuhteita, joissa takanapäin petetään ja haukutaan ja edessäpäin suudellaan. Olen väistellyt kateuden piikkejä heiltä, jotka eivät uskalla, ja monia koston keihäitä heiltä, jotka olen torjunut. Olen oppinut erottamaan parin vuoden aikana paremmin ihmiset, jotka lähestyvät minua vain hyötyäkseen. Nyt lähipiirini on pieni sykkivällä punaisella sydämellä varustettu hyväntahtoisten ihmisten heimo.

Olen ollut ahdistunut miettiessäni missä minun paikkani on tässä yhteiskunnassa. En jaksa kiipimistä,  maineen tai mammonan perässä juoksemista. Haluan tehdä työni hyvin niin kauan kuin se tuntuu juuri minun jutultani. Minulla on ilokseni ihania asiakkaita, ja saan paljon kiitosta työstäni.  Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että lähes poikkeuksetta asiakkaani ottavat koppia opeistani ja lähtevät tekemään töitä viedäkseen elämäänsä ja asiaansa parempaan suuntaan. Vastailen työviesteihin usein, kun asiakkaani kuittailevat pelituloksiaan tai tekemiään välitehtäviä.

Olen kiteyttänyt halujani. Haluan treenata ja ruokkia terveyttäni. Haluan rakastaa läheisiäni ja muitakin kykyjeni ja voimieni mukaan. Haluan yksinkertaistaa elämääni niin, että siihen mahtuu vain rehellisyyttä ja rohkeutta. Haluan kodin, jossa on tankotanssitanko ja paljon henkistä tilaa ja rauhaa. Tarpeeksi rahaa laskujen maksamiseen. Haluan oppia luottamaan aina vain syvemmin elämään, jonka uskon hyvin tarkasti näyttävän minulle, mikä ja kuka on minua varten, kun en hoppuile, manipuloi tulosta tai yritä väkisin. Jos minun täytyy tietää tai tehdä jotain, elämä kyllä sen minulle kertoo ja minä näen, kun muistan hiljentyä riittävästi.

Minä en saa aina, mitä minä haluan. Sen olen jo oppinut. Mutta kun pidän sydämeni rehellisenä ja rohkeana, elämä pääsee paremmin toimimaan korkeimmaksi hyväkseni. En tiedä tulevaa, mutta uskon saavani itseni näköisen elämän siltä osin kuin voin siihen itse vaikuttaa.



torstai 25. toukokuuta 2017

Kolme ja puoli vuotta

ASIAA LUOPUMISEN VAIKEUDESTA

Ystäväni pyysi minua kirjoittamaan enemmän siitä, miten olen oppinut luopumaan ja päästämään irti. Hän kuulemma haluaa oppia lisää.

Osa minusta haluaisi olla jo siinä pisteessä, ettei enää erehtyisi syvästi rakastumaan, koska egolle luopumisen tuska voi olla hyvin rankkaa silloin, kun vaihtoehtoja ei ole. Voittavin osa minua taas pyrkii olemaan elämälle – ja myös rakastumiselle – auki loppuun asti, etten vain kuolisi ainakaan elävältä pystyyn sydän kovettuneena paakkuna.

Olen kokenut, että en ole voinut valita keneen rakastun. Valitettavasti. Ei varmoja vetoja, ei lupausta helposta. Pikemminkin on joskus käynyt niin, että olen laittanut kaiken yhden kortin varaan ennen kuin olen edes huomannut, että olen menettänyt sydämeni. Sitten onkin ollut jo liian myöhäistä.

Kun sydämeni aukeaa rakkaudelle, rintakehäni tuntuu liekehtivältä pellolta. Voin maata selälläni ja vain seurata rintakehäni aaltoilua ja liikettä sydänchakrassani.

Van Gogh



Olen kerran rakastunut erittäin syvästi, ja näyttää siltä, että parantumattomasti. Sen ihmissuhteen päättymistä surin kolme ja puoli vuotta niin kuin ihminen vain voi surra. Menetin myös erittäin rakkaan ystävän. Itku tuli lukemattomia kertoja, ja kaipaus ei helpolla päästänyt otteestaan. Tein kyllä kaikkeni. Treenasin, tanssin, suhteilin muiden miesten kanssa, tein paljon töitä, rukoilin, lähetin toiselle hyviä ajatuksia ja yritin luopua ja aina vain luopua.

Joskus ajattelin, että eikö tämä helvetin ikävä pääty koskaan. All Of Me -biisi tuli todella tutuksi. Kyseenalaistin järkeäni ja yritin vihata. Pahinta oli, että aina kun luulin jo olevani voiton puolella, näin hänestä unta. Mutta minä jatkoin sinnikkäästi asian työstämistä ja elämäni elämistä.

Muutama viikko sitten minä sanoin kahdelle ystävälleni, että nyt NYT

NYT MINÄ EN ENÄÄ SURE.

Huomasin myös, että olin vihdoinkin päästänyt hänestä irti, kuin linnun Van Goghin pellon ylle. Prosessin aikana olen oppinut paljon. Tässä muutama esimerkki:

1. Kun ihmistä todella rakastaa, ei rakkauden tarvitse päättyä eroon. On itselle kuin rahaa pankkiin, kun tekee sydämessään tilaa yhä myös hänelle, jonka jollain tasolla menetti. Ainakaan en muutu katkeraksi, kun jatkan rakastamista.
2. Rakkaus on kärsivällinen. Jokaisella ihmisellä on oma aikataulunsa kasvunsa suhteen, ja kuka minä olen sanomaan, mitä toisen "pitäisi" oivaltaa tai valita. Ei, minun on parasta keskittyä omaan elämääni.
3. Voin rakastaa, vaikka toinen ei mahdollisesti enää rakastaisi. Rakkaus ei ole kaupankäyntiä eikä se todellakaan ole vankila.
4. Mitä paremmin ja nopeammin (vaikka siihen menisi vuosia) luovun egokeskeisestä toiveesta, odotuksesta tai tarpeesta toisen suhteen, sitä nopeammin elämä pääsee näyttämään minulle mikä tai kuka on minua varten.
5. Irtipäästäminen on joskus prosessia useassa aallossa ja tasossa.
6. Rakkaus ei ole unohtamista. Minä ainakin rakastan yhtä paljon kuin kolme ja puoli vuotta sitten, nyt vain kiintyneemmin, koska joskus kiintymys kasvaa ajassa. Silti olen vapaa elämään elämääni.
7. Jos sydämessään toista hyvällä ajattelee, se on molemmille hyväksi.
8. Totuutta ei pääse karkuun, vaikka miten yrittäisi.
9. Totuus vapauttaa aina, oli se mitä tahansa.
10. Taakkoja ei tarvitse kantaa loputtomiin. Jos jokin asia on taakka, siinä on työstettävää.


That's it.


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Vuosi ilman seksiä

ASIAA VALINNOISTA JA ITSEKUNNIOITUKSESTA




Kirjoitin tietokirjan intohimosta, ja minua haastateltiin seksuaalisesti vapautuneena naisena.  Sellaisena pidän itseäni edelleen, estoista vapaana.

Silti en ole rakastellut miehen kanssa vuoteen. Olen saanut useita kymmeniä tarjouksia, ainakin, mutta sellaista hetkeä ei ole tullut, että palikat olisivat toisen kanssa tuntuneet loksahtavan hetkessä juuri niin oikein, että olisin koskenut häntä kuin nainen miestä tai että olisin halunnut edes tavata.

Herravarjele, en ole edes suudellut miestä vuoteen. Ehkä huuleni ovat unohtaneet, miten polkupyörällä ajetaan. Ehkä en enää muista, mitä on päästää irti ja antaa mennä vain.

Ei, kyllä minä muistan. Mutta täytyy olla myös luottamusta. En ole pätkän vertaa kiinnostunut olemaan kenellekään sulka hänen seinälleen tai kolo, johon ammentaa hetkeksi kipunsa ennen karkumatkaa seuraavaan osoitteeseen. Karmeaa on myös, jos kommunikoinnissa on isoja aukkoja eikä asioista pystytä puhumaan kuin kaksi aikuista.

Siksi olen valmis odottamaan. Päivän tai kaksi vuotta, mutta minä odotan, koska en tarvitse seksiä seksin vuoksi, merkityksetöntä panemista ilman henkistä kohtaamista tai toisen raskasta purkamatonta reppua painamaan rakastelun aikana minun selkäni aivan säröille. En halua ketään änkyttämään taas rinnalleni, että olen liian kova pala tai itsetunto ei riitä, koska seksuaalisuuteni on niin voimallista tai jotain muuta. Jos joku tulee, hän on hyvä lisä minun yhtälööni vaikka hetkeksi ja minä hänen yhtälöönsä. Ei niin, että toisen pitäisi tekeytyä pienemmäksi kuin on, vaan niin, että potkisimme toisiamme myös epämukavuusalueelle, joissa seuraava ihana kasvupyrähdys tapahtuu.

Seksin aikana mies näyttää, mitä hän oikeasti on. Joku on tekninen suorittaja, joku pelkää läheisyyttä, joku ei osaa nähdä ja kohdata naista. On myös suuria rakastajia, jotka näyttävät kasvupotentiaalinsa hyvin selkeästi sillä, miten he heittäytyvät ja ottavat naisen. Luojan kiitos olen sellaisiakin saanut tuntea. Kyse ei ole tekniikasta tai taidoista, vaan siitä, mitä miehen sydämessä on.

Elämä on arvokasta, ja rakkaus on elämän ylin voima. Seksi ilman rakkautta olisi minulle henkilökohtaisesti ajan tuhlaamista. Kun puhun tässä yhteydessä rakkaudesta, en tarkoita tarrautumista, omistamista tai hallitsemista. Rakkaus on parhaimmillaan pyyteetöntä. Silti se voi pitää sisällään reilut pelisäännöt, ja joskus samat pelisäännöt sopivat molemmille mainiosti.

Minä odotan. Rakastelen itseni kanssa, elän elämääni, peloille koskaan antautumatta, kohdaten julkein silmin kaiken mitä silmilläkin voi rakastella.


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

"Paha mun psyykeelle"

ASIAA ANTEEKSIANNOSTA




Tunnen polttavaa tarvetta kirjoittaa eilisestä episodista.

Palasin koirani kanssa junalla Helsingistä. Junalla matkustaminen yhdessä on meille vielä tosi uutta, ja onneksi antaisin kokemuksen perusteella koiralleni kymmenen pistettä. Alkumatkasta kiinnitin huomiota kahteen mieheen, jotka istuivat edessäni. Toinen kurkki penkkien välistä ja halusi kysyä koirastani, oikein ystävällisesti. Hän näytti myös jonkin koiran kuvaa kännykästä. Ensin ajattelin, että he ovat kehitysvammaisia, koska en saanut aina heidän puheestaan selvää. Sitten tajusin, että he puhuvat huonoa suomea, ovat virolaisia ja sitä paitsi heidän matkaansa ryyditti iso pullo Johnnie Walker Red Label -viskiä.

Pian tilanne eskaloitui. Minulle puhunut mies alkoi mylviä, huutaa, läpsiä välillä konduktööriä, ravata  edestakaisin pitkin käytävää ja lyödä nyrkillä kaveriaan. Konduktööri oli aivan munaton mies. Lemmikkieläinvaunussa meitä oli muutamalla penkkirivillä täydessä junassa useampi nainen, joilla kaikilla koira, kissa tai molemmat. Sitä mukaa, kun pullo tyhjeni, tilanne vaikeutui. Konduktööri vetäytyi jonnekin sinne, minne eläinten kanssa ei voi edes mennä perään. Tapahtui klassinen tiellä kaahaus silloin, kun kaahaaja ajaa nopeusrajoitusten mukaan peltipoliisin kohdalla, mutta kaahaa muuten.

Koirani läähätti. Viereinen nainen istui myös koira sylissään ja hoki välillä: Om, om, om...

Kun myöhässä oleva juna lopulta lipui Tampereen asemalle, minulle aiemmin jutellut virolainen mies alkoi anoa anteeksiantoani. Hän kurkki penkkien välistä ja tapitti minua intensiivisesti silmiin:

"Anna anteeksi. Anna anteeksi, jos minä sinulle paha. On paha minun psyykelle, jos sinä et sano mitään."

Hän painoi päänsä polviinsa, itki ja vaikeroi ja sanoi kaverilleen, että hän ei kestä, jos minulle jäikin paha mieli.

Hän jatkoi ahdistuneena anteeksipyytämistä, johon minä lopulta täysin kypsänä, että juu juu. Näinhän minä tietenkin hänen lävitseen ja ohi kaiken surullisen juoppouden, mutta en vain jaksanut minkäänlaista asioimista hänen kanssaan ja yritin olla polttamatta päreitäni. Lähellä istuvat tuijottivat minua arvatenkin ihmetellen, mistä koko anelu suuntaani johtui, kun kaikkihan me olimme saaneet tilanteesta kärsiä.

Pääsin junasta ulos. Annoin toiselle konduktöörille laiturilla palautetta, ja hän otti sen rakentavasti vastaan.

Illan kuluessa tajusin, miten vahvasti episodi oli vaikuttanut minuun. En minä jaksa alkoholisteja, en pätkän vertaa, mutta minä ajattelin juoppuhullua isoisääni, joka aikoinaan hakkasi vaimoaan ja jota silti joku joskus rakasti. Minä ajattelin hänen raskasta lapsuuttaan ja sitä, miten kaikissa meissä elää hyvä ihminen jossain miljoonankin karstakerroksen takana, vaikka karstat jäisivät kuorimatta.

Minä ajattelin niitä kertoja, kun minua on vaivannut mielestäni puhumatta jäänyt asia, kun olen kantanut valtavaa syyllisyyttä, ahdistusta ja ikävää niin, että toinen ei koskaan suostunut asioita puhumaan.

Juu juu. Kaikki taitaa olla anteeksi annettu, ja jos ei ole, työstän asiaa varmasti joka päivä. Selvittämättöminä painavat asiat ovat paha ihan jokaisen psyykeelle, mutta armo ei ole paha.


keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Viimeisessä puvussa ei ole taskuja

ASIAA TURHUUDESTA



Olen lenkkeillyt enemmän metsässä nyt, kun lumet ovat sulaneet. Olen ihastellut puita, halannut mäntyä, juossut sammaleisia kallioita pitkin koiran kanssa kilpaa. Olen kelannut sitä, millä on väliä ja millä ei.

Olen tullut siihen tulokseen, että luotan aina vain siihen voimaan, joka pitää linnut lennossa. Minulle se voima on Jumala, mutta ei se ole evankelisluterilaisen kirkon eikä minkään kirkon tai uskonnon Jumala. Se vain on, syvä viisaus ja voima tässä maailmankaikkeudessa, johon luotan aukottomasti. Siis aukottomasti.

Tänään ajattelin taas metsässä, että mikään ei kuulu minulle viime kädessä. Lapseni ei kuulu minulle, eikä koirani tai mikään muukaan. Riittävässä nöyryyden tilassa päästäessämme irti kaikesta voi valo käydä sisään. Eräs opettaja kertoi kauan sitten, että tuossa tilassa ihmeet pääsevät tapahtumaan.

Minut kasvatettiin kapitalistiksi. Kokoomus oli pitkään mielestäni ainoa oikea puolue. Nyt olen alkanut epäillä, että kapitalismi ei olekaan kovin toimiva järjestelmä suurelle osalle ihmisistä. Meidät on ohjelmoitu juoksemaan materian tai maineen perässä. Moni kilpailee naapurin tai jonkun näkymättömän kanssa tajuamatta, että oravanpyörä tai kilpaileminen ei tule koskaan tekemään syvästi ja kestävästi onnelliseksi. Osta, osta, näytä toisille, päde, kilpaile, hanki enemmän. Aina vain enemmän. Olen suunnattoman väsynyt sellaisen seuraamiseen. Olen myös alkanut miettiä ostoksiani. Mitä ostan ja minkä takia? Onko uudesta vaatteesta iloa, jos en seuraavana päivänä edes muista, mitä ostin?

Olen päästänyt irti myös toivosta sellaisen rakkauden suhteen, jonka perään ikävöin kauan. Olen luopunut ja luovuttanut. En enää onneksi tuskaisena vaan rauhallisin mielin. Minä luotan, että sattumaa ei ole, ja saan kaiken, mikä minulle kuuluu, ja menetän kaiken, mikä ei minulle kuulu.

Hard to get.
Hard to keep.

Olen alkanut arvostaa enemmän kaikkea, mitä minulla on. Siitä kaikesta olen tarvittaessa valmis myös luopumaan, jos se lintuja lennossa pitävä voima antaa minulle toisenlaiset ilmavirrat.

Minulla ei ole selkeitä tavoitteita kuin muutama, ja nekin toteutuvat vain, jos niiden kuuluu tapahtua. Voin tehdä taas vain parhaani. Ensi vuonna aion asua Helsingissä ja tehdä töitä akselilla Tampere–Helsinki. Uuteen kotiini haluan korkean peilin ja tankotanssitangon. Seinän lähelle parkkeeraan kunnon platform-korkokengät treeniä varten. Syksyllä aion aloittaa sivutoimisen opiskelun Tampereen ammattikorkeakoulussa Screenwriting MA -ohjelmassa. Tuli sellaista tietoa, että olen päässyt sisään. Haluan aina vain kirjoittaa osana työtäni ja kehittyä kirjoittajana. Lisäksi haluan kirjoittaa neljännen kirjani, joka voisi ilmestyä aikaisintaan 2019.

Ei se omistaminen, muille näyttäminen tai naapurin kanssa kilpaileminen, vaan sydämellä tekeminen. Mahdollisuuksien rajoissa, vastuuta ottaen ja hyvällä fokuksella.

Koska hetken päästä elämä voi olla ohi. Eikä siinä viimeisessä puvussa ole taskuja.

Läheiselleni olen sanonut, että en tarvitse sitten enää edes arkkua. Tukeva pahvilaatikko riittää, etteivät tuhkani sirotu pitkin katuja ennen niidenkin nousua tuulen mukana sinne, missä ne linnut.

Robert Miles lähti juuri sinne. Kiitos hänelle tämän biisin tekemisestä. Aion tanssia sen tahdissa niin kauan kuin jalat.



perjantai 5. toukokuuta 2017

Asiakkaani naisvihaaja

ASIAA ISKOSTUNEISTA TULKINNOISTA



Pääsiäissunnuntaina puhelimeni soi. En tunnistanut numeroa, mutta vastasin. Vahvaääninen mies esitteli itsensä ja sanoi, että koska olen yrittäjä, hän jätti minun vastuulleni sen, vastaisinko puhelimeen pääsiäisenä. Olin hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että vastuu oli minun. Sitten hän kertoi, että häntä on suunnattomasti ärsyttänyt julkinen kuvani. Hän kertoi myös kärsivänsä naisvihasta ja haluavansa varata minulle ajan.

Minun piti nopeasti punnita, onko kenties kyseessä nahkahanskat käsissään kulkeva naisten kuristaja vai mielenkiintoisella luonteella varustettu apua kaipaava mies.

Toinenkin mies otti yhteyttä. Häntä oli todella ärsyttänyt lehdessä ollut haastatteluni, jonka perusteella hän oli miettinyt minusta, että "mikä saatanan ämmä toikin on".

Molemmista miehistä tuli asiakkaitani. Todella mainioita tyyppejä, ajattelen nyt. Toinen heistä sanoi miettineensä, että koska olen antanut seksuaalisuutta käsitteleviä lausuntoja, olen joko
a) myynyt itseni halvalla saadakseni lisää töitä
tai
b) älykäs.

Nyt hän on kuulemma päätynyt siihen, että olen älykäs, ja minä hymyilen tätä kirjoittaessani.

Minulla oli kauan sitten naispuolinen ystävä, joka uskoi, että kaikki miehet ovat pettäjiä. Häntä oli petetty useamman kerran. Sanoin hänelle lopulta kyllästyneenä, että jos tuo teesi pitäisi paikkansa, myös pojistamme kasvaisi automaattisesti pettäjiä eikä muita vaihtoehtoja olisi.

Kevään kuluessa olen tullut siihen tulokseen, että myös moni sosiaalisessa mediassa hämmennystä rakentava ihminen kärsii mies- tai naisvihasta. Monella ihmisellä on ollut kipeitä kohtia suhteessaan äitiin, isään, exiin tai nykyiseen kumppaniin. Koska asia on käsittelemättä ja kohtaamatta, viha leimahtaa, kun heille otollinen tilanne tulee eteen. Silloin on helppo hyökätä, leimata, yleistää ja sitä kautta yrittää vähätellä ja alistaa.

Oman isäsuhteeni oli sellainen, että minun on vaikea luottaa miehiin pohjamutia myöten. Tiedostan asian hyvin. Silti olen opetellut pitämään miehistä erittäin paljon. Kaikki miehet eivät ole samanlaisia, eivätkä kaikki naiset ole samanlaisia.

Jos vihaat jotakuta naista tai miestä, lopeta. Puhelinnumeroni löytyy verkkosivuiltani.

Juttu on kirjoitettu soittaneen miehen siunauksella.